— Mistä sinä olet, lemmikki? Ai, ai! Lähde nyt juoksemaan heinikkoon!
Tuo miellytti minua, sillä minäkin rakastin kaikellaisia koppiaisia ja seurasin usein niitten salaperäistä elämää ruohojen ja kukkien seassa.
Minä teen ukolle useita erillaisia kysymyksiä. Minä toivoisin, että hän puhuisi yksinkertaisemmin ja lyhemmin, mutta huomaan, että hän kiertää minun toivomukseni ja aivankuin hyppii minun toiveitteni ohitse. Vaan hänen kasvonsa ovat hauskat — hyväilevästi heijastaa punainen tuli hänen silmistään, ja hän vapisee tuollaisesta rauhallisesta ilosta, jota minäkin toivoisin. Minä kadehdin häntä. Tuo ukko oli elänyt vähintäin kaksi kertaa kauvemmin kuin minä, mutta hänen sielunsa oli nähtävästi vieläkin kirkas.
Minä sanon:
— Eräs ihminen sanoi minulle, että usko on — ajatusta, vaan mitä sinä sanot.
— Minä sanon, — vastaa hän, — että se ihminen ei tiennyt, mitä hän puhuu, sillä usko on — suuri tunne. Se syntyy ihmisen runsaista elämän voimista. Tämä voima on — äärettömän suuri ja kiihdyttää aina ihmisen nuorta järkeä toimintaan. Mutta ihminen on sidottu ja kahlehdittu toimissaan, sillä häntä koetetaan estellä kaikella tavalla, — kaikki tahtovat hänen kokoomaan leipää ja rautaa, vaan ei etsimään eläviä aarteita sielunsa syvyyksistä. Eikä hän ole vielä tottunut eikä ymmärrä käyttää hyväkseen kaikkia voimiaan, hän luo mielikuvituksissaan kummituksia ja pelkää epäsointuisen sielunsa heijastuksia — ymmärtämättä sen olemusta; hän kumartaa uskonsa ulkomuotoja — uskonsa varjoja, sanon minä!
En voi väittää, että minä sinä hetkenä ymmärsin häntä, mutta kovasti minua suututti ja minä ajattelen:
— Mutta minäpä en päästäkään sinua tästä paikasta minnekään, ennenkuin olet vastannut pääkysymykseeni.
Ja minä kysyn häneltä ankarasti:
— Mutta minkätähden sinä koetat kiertää Jumalasta puhumista?