Me löysimme majapaikan suuren kiven alta, joka oli irtaantunut vuoresta. Me heitimme pensaita sinne, saimme niistä tehdyksi pimeän verhon ja makasimme sitten sen lämpimässä varjossa. Vieressä paloi tuli, ja teevesi kiehui.
Minä kysyn:
— Mitä sinä nyt kerrot minulle, isä?
Hän hymyilee.
— Kerron kaikki — mitä tiedän! Mutta elä sinä etsi minun sanoistani mitään vahvistusta mielipiteillesi, sillä minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne etsivät aina vahvistusta, joitten elämän kulku on vaarallista ja joille oikeuden kasvaminen on vahingollista. He näkevät, että oikeus hohtaa yhä kirkkaampana — koska sen liekki syttyy yhä useampain ihmisten sydämissä — he näkevät tämän ja pelkäävät! Pian tarttuvat he kiinni oikeuteen, jos se nimittäin on heille hyödyllistä, puristavat sen pieneksi leiväksi ja huutavat koko maailmalle: katsokaa, tämä on totuus, puhdas hengellinen lintu, niin tässä se on, ijankaikkinen ja järkähtämätön. Ja sitten istuvat nuo viheliäiset totuuden kasvoille, tarttuvat sen kurkkuun ja kuristavat sen estäen täten ikipäiviksi sen voimien kasvamisen. Niin tekevät meidän ja kaikkein elävien olentojen viholliset. Mutta yhden asian voin minä sanoa: tänään — on näin, mutta millaista on huomenna — sitä en tiedä! Sillä katsohan, elämällä ei ole varsinaista, laillista isäntää. Hän ei vielä ole tullut, enkä minä tiedä, miten hän asiat järjestää, kun tulee, mitä aikeita hänellä on ja millaisia temppeleitä hän haluaa rakennettaviksi. Apostoli Paavali sanoi kerran: "kaikki kääntyy hyväksi kerran" — ja monet uskoivat noihin sanoihin, ja kaikki, jotka uskoivat, tulivat voimattomiksi, sillä he seisoivat paikallaan. Tämä kivi on voimaton, minkätähden? — siitä syystä, että se ei voi liikkua, veliseni! Eikä saa milloinkaan sanoa ihmiselle: seiso tässä! vaan — tänne tai tuonne!
Minä kuulen ensi kerran tuollaista puhetta, ja se tuntuu minusta oudolta, — sillä ihminen kieltää sillä itse itsensä, vaan minä etsin sisällistä vakaumusta.
— Kukahan sitten on tuo isäntä — Herrammeko?
Ukko hymyilee.
— Ei, — vastaa hän, — kyllä se on meitä lähempänä! Mutta etkö tahtoisi lausua minulle hänen nimeään — sillä luulisin sinun hyvin arvaavan sen. Sillä Kristukseen uskoivat ensin ja vakavammin kaikki ne, jotka ennen Hänen tuloaan tunsivat Hänet sydämessään ja joitten uskon voimalla Hän on kohotettu jumaluuteen.
Hän pitää minua kuin suletun oven edessä eikä sano minulle, mitä sen takana on. Minussa syttyy kärsimättömyys ja jonkinlainen viha. Ukon puheet tuntuvat nimittäin pimeiltä, ja vaikka niistä silloin tällöin leimahtaa kirkkaita kipunia, niin sokaisevat nuo kipunat vaan minut eivätkä valaise pimeää sieluani. Kuu paistaa, mustat varjot ympäröivät meitä, metsä meidän yläpuolellamme ulottuu vuorelle asti, ja vuoren huipun yläpuolella — puitten oksien välistä — kimaltelevat tähdet kuin tuliset linnut. Jossakin lähellä lorisee lähde, huuhkain huutelee silloin tällöin metsässä, ja yli kaiken elää tässä hiljaisessa yössä ukon puhe. Ihmeellinen ukko! Ja nyt otti hän jostakin poskensa alta koppiaisen, pani sen kämmenelleen ja sanoo sille: