Ja kun hän kuuli kertomukseni Antonista, mietti hän hetken ja sanoi sitten:
— Nii-iin! Tuomas! No, ei jokaisella Tuomaalla ole paljon järkeä, toiset Tuomaat ovat pelkkiä tyhmeliinejä.
Ja sitten koetti hän ajaa pois mehiläistä puhuen samalla sille:
— Mene, mene pois! Mikä riivattu sinä olet — tulee suoraan silmään…
No…
Minä kuulustelen tarkasti hänen sanojaan enkä jätä ainoatakaan huomioon ottamatta, ja minusta tuntuu kuin kaikki hänen sanansa olisivat hyvin järkeviä. Ja itse puolestani puhun hänelle kuin olisin ripillä. Ainoastaan väliin, kun tulin kosketelleeksi Jumalaa, takerrun puheessani, sillä minä pelkäsin ja säälin jotakin. Jumalan kasvot himmentyivät silloin sielussani siksi ajaksi, minä tahdon siistiä niitä päivän liasta, mutta näen, että hankaan tyhjää, ja silloin värähteli sydämeni pahasti.
Mutta ukko nyökyttää minulle päätään ja yllyttää:
— Elä pelkää! Jos vaikenet — niin itsellesi valehtelet etkä minulle. Puhu, puhu! Elä sääli itseäsi. Jos jotakin särkyy, — niin saat tehdä uuden sijaan!
Kaikkiin minun puheisiini vastasi hän kuin tarkka kaiku, ja minun tuli yhä helpompi olla hänen kanssaan.
Yö yllätti meidät.
— Seis! — huusi hän. — Hakekaamme itsellemme paikka, jossa voimme levätä.