— No, — mitä säätyä sinä sitten olet?
Uudestaan, kuten silloin Antonin luona, halutti minun asettaa kaikki eletyt päivät silmäini eteen ja katsella vielä kerran niitten kirjavuutta. Ja niin puhun minä lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, — mutta ukko vaan nauraa ja huutaa:
— Ah, hauskoja ihmisiä! Ai, Jumalan leikkikaluja! Mutta he olivat lempeitä ja todellisia, he olivat Venäjän maan kukkia. Ja vielä päälliseksi Jumalaa rakastavia!
Minä en ymmärrä tuota ylistystä ja ihmettelen hänen iloaan, mutta hän ei naurulta saa edes kuletuksi. Hän pysähtyy, hirnuu ja nauraa pää pystyssä, huutaa aivan kohden taivasta, aivan kuin hänellä olisi siellä hyvä ystävä, jonka kanssa tahtoo jakaa ilonsa.
Minä sanon hänelle hyväilevällä äänellä:
— Sinä olet hyvin Savelkan kaltainen.
— Hänenkö kaltaisensa? — huutaa hän. — Se on sangen hyvä, veliseni, jos olen hänen kaltaisensa! Kumpahan vaan ei oikeauskoinen kirkko veisi veljeämme, elävää ihmistä takaisin muinaisaikaan — ja kunpahan se ei vaan tapahtuisi venäläisellä maaperällä!
Hänen puheensa tuntuu epäselvältä.
Sitten puhun minä Titowista, ja hän tuntuu ikäänkuin näkevän appeni ja laskee leikkiä hänestä.
— Äh sinua! Kyllä minä olen sellaisiakin nähnyt. Ahnas lude, tyhmä ja pelkuri samalla…