— En minäkään tiedä.
Minä katselen häntä ja kärsimättömyys sai minut valtaansa. Minä nimittäin tahtoisin, että hän puhuisi, puhuisi lakkaamatta. Ja särpiessään teetä muistelee hän sitä toista:
— Se toinen, sehän oli yksisilmäinen, joka häntä suuresti harmitti. Kaikki nuo yksisilmäiset ja ontuvat ovat — ulkoa ja sisältä — itserakkaita ja luonnottomia! Jos minä olisin silmäpuoli tai ontuva, niin te, ihmiset, ette rohkenisi huomauttaa siitä minulle. Niin se on. Hän sanoi usein minulle: "Kaikki ihmiset ovat nautoja. Kun he näkevät, että minulla on vaan yksi silmä, niin sanovat he minulle: sinä olet silmäpuoli. Ja siitä syystä ne ovat — raatoja!" Mutta minä vastaan hänelle: sinä olet itse, rakkaani, nauta ja raato ellet tahdo ruveta konnaksi — valitse niistä sanoista, mikä makeammalta maistaa! Sillä ymmärrä, että se ei ole tärkeintä, miten ihmiset sinuun katsovat, vaan miten sinä itse katselet heitä. Siitä syystä me olemmekin, ystäväni, silmäpuolia ja sokeita, kun aina katselemme ihmisiä ja koetamme etsiä heistä pelkkää mustaa ja pimeyttä, ja siten me toisen pimeydellä sammutamme omankin valomme. Mutta valaise sinä omalla valollasi toisten pimeyttä — ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Kun ihminen ei näe hyvää muussa kuin itsessään, niin tuntuu maailma hänestä surulliselta erämaalta.
Hän hymyilee ja katselee minua, ja minä kuuntelin aivankuin metsään eksynyt kuuntelee yöllä etäistä ääntä, ja pelkää loittonevansa siitä, ellei se pian kuulu uudestaan. Minä ymmärrän, että paljon on hän nähnyt, paljon rauhoittanut ihmisiä, mutta minun mielestäni tekee hän minulle väärin laskiessaan leikkiä minusta, vaikka ei hän minua tunnekaan, ja hänen nuoret silmänsäkin näyttivät hymyilevän. Opittuani tuntemaan Antonin oli minun nimittäin enään vaikea uskoa ihmisten hymyilyyn.
Minä kysyin, kuka hän on.
— Minun nimeni on Jegudil, — sanoo hän, — ihmisille iloinen ilveilijä, vaan itselleni — hyvä ystävä.
— Hengellisestä säädystäkö?
— Olin pienen aikaa pappina, mutta sitten leikattiin hiukseni ja minä lähetettiin kuudeksi vuodeksi Susdalin luostariin istumaan! Mistä syystä, kysynet sinä? Minä saarnasin kirkossa kansalle ja pimeäjärkinen kansa ymmärsi minut väärin. Tästä syystä piestiin kansaa ja minä tuomittiin. Juttu loppui siihen. Mitäkö minä saarnasin? Sitä en enään muista. Siitä on niin pitkä aika, kahdeksantoista vuotta sitten, — sillä aikaa ennättävät asiat jo unohtua. Niin, minulla oli kaikellaisia sellaisia ajatuksia, jotka eivät kelvanneet hallitukselle.
Hän nauraa, — ja nauru leikkii kaikissa hänen kasvojensa rypyissä. Ja sitten katsoo hän ympärilleen aivan kuin hän itse olisi asettanut vuoret ja metsät paikoilleen.
Kun tuli vähän viileämpi lähdimme me yhdessä matkaan, ja tiellä kysyy hän minulta: