Ja nyt muistan Larionin sanat:
— Jos sinun suusi lukee rukouksia, niin rukoilee se ilmaa, vaan ei Jumalaa; sillä Jumala ottaa huomioonsa ihmisen ajatukset ja mielen, vaan ei sanoja.
Mutta minulla ei ollut ajatuksiakaan; minä olin vaan yksinkertaisesti polvillani ja lauloin äänetöntä riemulaulua, sillä minä iloitsin siitä, että ymmärsin, — ett'en ole yksin maailmassa vaan lähellä Jumalaa ja Hänen suojeluksessaan.
Tuo aika, hiljaisen ilon juhla, teki hyvää minulle. Minä olin mielelläni yksin temppelissä, ja kun ympärilläni ei ollut melua eikä hälinää, niin tässä hiljaisuudessa minä unohdin itseni, olin nousevinani kohden pilviä ja täältä ylhäältä en voinut nähdä ihmisiä enkä ihmiskuntaa.
Mutta Vlasi häiritsi minua: hän laahaa jalkojaan pitkin lattiata, vapisee kuin puun varjo tuulessa ja murisee hampaattomasta suustaan:
— Enkö minä saa olla, miten tahdon? Minä olen itse jumala, kaikkein maailman laumain paimen, ja huomenna minä lähden niitylle. Miksi minä olen ajettu tänne kylmään ja pimeyteen? Eikö sekin ole minun oma asiani!
Hänen herjaavat puheensa säikäyttivät minua, sillä — ajattelin minä — hän saastuttaa temppelin pyhyyden ja hänen olonsa temppelissä loukkaa Jumalaa.
Siihen aikaan alettiin jo huomata minun jumalanpelkoani ja intoani, ja joka kerta kun pappi tuli minua vastaan, kuorsasi hän omituisella tavalla nenällään ja siunasi minut; ja silloin täytyi minun aina suudella hänen kättään, joka oli kylmä ja hikinen. Minä kadehdin häntä siitä syystä, että hän sai olla lähellä jumalallisia salaisuuksia, mutta en rakastanut häntä, vaan pelkäsin.
Ja Titoff alkoi yhä tarkemmin katsella minua pienillä, himmeillä, nappimaisilla silmillään. Kaikki he käyttäytyivät varovaisesti minua kohtaan, aivan kuin minä olisin ollut lasista, ja Olga sanoi hyvin usein:
— Tuleeko sinusta pyhimys?