Mutta silloin tapahtui ihmeellistä. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi:
— Hiljaa!
Ja sitten heiluttaa hän käsiään, polkee jalkaa, katsoo minua silmiin ja potkii minua. Äsken oli hänessä jotakin profeetallista — hän oli minusta etäämpänä ja näytti naurettavalta — mutta nyt lähestyi ihminen taas minua.
— Hiljaa, sinä makasiinirotta! — huusi hän! — Jo päältäkin näkee, että sinussa on tuota mädäntynyttä herrashenkeä. Sinä olet kansasi hylkäämä lapsi. Tiedätkö, — mistä puhut? Te olette kaikki pöyhkeitä, laiskureita, maan ryöstäjiä, ettekä tiedä ketä haukutte, te rupiset koirat! Te olette ryöstäneet ja rosvonneet ihmisiä, käyttäneet heitä ratsunanne ja nyt vielä haukutte. Kyllä minä teidät!…
Hän hyppii, hänen varjonsa lankee minun päälleni, kasvoni tuntuvat kylmiltä, ihmeissäni vetäydyn hieman taaksepäin, sillä pelkään, että hän lyö minua. Minä olen kaksi kertaa pitempi häntä, voimani ovat kymmenkertaiset, mutta tuon miehen hillitsemiseen — minulla ei ole halua. Hän on nähtävästi unohtanut, että yö on ympärillämme ja kaikkialla hiljaista, ja jos minä surmaan hänet, niin jää hän siihen maata, kunnes kätketään hautaan. Minä muistan, miten viheriäviittainen pelästynyt ylipappi kerran haukkui minua ja mitenkä minua ovat haukkuneet villi Mihaila ja muut vanhaan uskoon kuuluvat. Ja tämäkin haukkuu nyt, mutta hänen vihansa tuli on toisellaista. Niitten muitten puheissa sain minä aina kuulla samat sanat, mutta tämän puhe on vaikka heikkoa kuitenkin pelotonta. Ja hän huutaa minulle kuin lapsi, ja hänen vihansa on ihmeellisen herttaista, kuin kevään ensimäinen ukkosilma. Ukon käsittämätön urhoollisuus hämmästyttää minua, minä unohdin hänen vihansa ja suren vaan sitä, että olen suututtanut hänet. Hän haukkuu oikein navakasti — minua ei miellytä se, että hän kutsuu minua hylätyksi lapseksi — mutta hänen vihansa tuntuu minusta suloiselta, sillä minä ymmärrän, — että joka todellisesti suuttuu, hän myöskin uskoo sanoihinsa, ja sellainen viha sopii hyvästi sielulle, — sillä siinä on paljon rakkautta ja paljon myös suloista ravintoa sydämelle.
Minä kääntelen ja vääntelen hänen jalkainsa juuressa, mutta hän huutaa minulle ylhäältä:
— Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, — sokea koira, tunnetko sinä historiaa? Lueppas noita, aikakirjoja, — jotka ovat kaikkia muita kirjoja paremmat, — ja jotka meidän paljon kärsineen kansamme isät ovat laatineet. Silloin sinä ehkä onneksesi käsität, kuka on edessäsi ja millainen voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinun, joka itse olet koditon kulkija vieraalla maalla! Tiedätkö sinä, mitä Venäjä on? Mitä on Kreikka, Hellas tai — Rooma? Tiedätkö, kenen tahto ja henki on rakentanut nämät valtakunnat? Kenen luitten päällä temppelit seisovat? Mitä kieltä kaikki viisaat puhuvat? Kaikki, mitä on maan päällä tai sinun muistissasi, kaikki on kansa tehnyt, ja aatelissääty on vaan tämän valkeana kuorena…
Minä olen ääneti, ja minun on hauska katsella ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa oikeuttaan.
Hän istui, huohotti, oli hiessä ja pölyssä, ja minä näen — kyyneleitä hänen silmissään. Tämä saa minut hämmästymään, sillä kun minä ennen olin loukannut opettajiani, niin eivät he itkeneet. Mutta nyt hän sanoo:
— Kuuntele, minä puhun sinulle Venäjän kansasta!