— Mutta sinunhan pitäisi ensin hieman levätä…
— Suusi kiinni! — huutaa hän uhaten minua kädellään. — Suusi kiinni, taikka minä lyön sinua!
Minä nauramaan, sillä en voinut pidättäytyä.
— Hyvä ukkoni! Sinä olet kieltämättä ihmeellinen ukko. Mutta anna
Kristuksen tähden minulle anteeksi, jos olen sinua loukannut!
— Tyhmä, millä sinä olisit voinut minua loukata! Mutta sinä puhuit pahasti suuresta kansasta, sinä onneton sielu… Herroille on kansan herjaaminen sallittua, heidän täytyy saada omatuntonsa kuoletetuksi, he ovat vieraita tässä maassa, vaan sinä — kuka sinä olet?
Häntä oli hauska katsella sinä hetkenä, — hän nousi ylös juhlallisena ja ankarana, puhui matalalla äänellä, syventyi aineesensa, sanoi sanansa sujuvasti ja laulavalla äänellä, aivan kuin olisi lukenut apostoleja, katseli samalla kohden taivasta ja pyöritteli silmiään. Hän oli nyt tuskin pitempi kuin silloinkaan, jolloin hän oli polvillaan. Minä aloin kuunnella hänen puhettaan epäluuloisesti hymyillen, mutta muistinkin äkkiä Antonin kirjan — Venäjän historian — ja se ikäänkuin aukesi nyt minun eteeni. Hän laulaa minulle ihmeellistä satua, ja minä seuraan samalla sitä kirjasta — kaikki on todenperäistä, ainoastaan ajatus oli toinen.
Hän tuli kieviläisen Venäjän kukistumiseen ja kysyy:
— Oletko kuullut?
— Olen, kiitos, — vastaan minä.
— No, tiedä sitten, että sellaisia sankareita ei ole ollut, vaan kansa itse on pukenut urotyönsä noissa henkilöissä lihalliseen muotoon, sillä tavalla muistelee se suurtyötään, venäläisen maailman luomista!