Ja sitten jatkaa hän kertomustaan Susdalin maasta.
Minä muistan, että aurinko nousi vuorten takaa, yö pakeni metsistä ja herätti linnut, pilvet leijailivat ruusunvärisinä meidän päittemme päällä, vaan me olimme yhä kiven luona kosteisella ruoholla, toinen kertoilee muinaiskansan töistä ja toinen kuuntelee ihmetellen kertomusta ihmisten lukemattomista hommista eikä usko kertomusta tämän metsäsen maan valloittamisesta.
Mutta ukko tuntui näkevänkin kaikki. Kirveet heiluivat ihmisten vahvoissa käsissä, he kuivaavat soita, rakentavat kaupunkeja ja luostareita, kulkevat yhä etäämmäksi pitkin kylmiä jokivarsia sakeitten metsäin syvyyteen, voittavat villin maan ja tekevät sen hedelmää tuottavaksi. Mutta ruhtinaat ja kansan valtiaat taistelevat, paloittelevat kansan pieniin osiin, pieksävät toisiaan kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja nyt tulevat aroilta mongoolit, mutta ruhtinaina ei ollutkaan kansan vapauden puoltajia, ei heillä ollut kunniantuntoa, ei voimaa eikä järkeä. He antoivat kansan paimentolaisten valtaan, myivät sitä khaaneille kuin karjaa ostaen miesten verellä ruhtinaallisen vallan samain miesten ylitse. Ja kun olivat oppineet mongooleilta hallitsemisen taitoa, niin sitten alkoivat lähettää toisiaan khaaneille teuraaksi.
Ja ympärillämme on hellä yö kuin järkevä vanhempi siskomme.
Ukon ääni vaipuu väsymyksestä, aurinko jo näkee hänet, vaan hän on yhä vanhoissa kertomuksissaan ja valaisee minulle totuuden tulisilla sanoillaan.
— Näetkö, — kysyy hän, — mitä kansa on tehnyt ja miten sitä pidettiin arvossa, ennenkuin sinä synnyit moittimaan sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen kertonut tästä sinulle, jotta näkisit, että kansa ei ole tehnyt mitään toisten tahdosta, ja levähdettyäni kerron sinulle, mistä se sai sielun ravintoa ja miten se Jumalaa etsi.
Ja sitten pani hän nyytin päänsä alle ja nukkui kuin pieni lapsi.
Vaan — minä en jaksa nukkua, minä istun kuin hiilillä. On jo aamu, aurinko on korkealla, lintu laulaa, metsästä häviää kaste ja nyt se hyväilevästi ja viheriänä humisee tervehdykseksi päivälle.
Tiellä kulkee ihmisiä — aivan jokapäiväisiä ihmisiä, he kulkevat katse alas luotuna, enkä minä näe heissä mitään uutta, ei yksikään heistä ollut kasvanut minun silmissäni.
Opettajani nukkuu ja kuorsaa, — minä istun hänen vieressään ajatuksiin vaipuneena. Ihmisiä kulkee tuontuostakin ohitsemme, he vilkasevat meihin, mutta — eivät nyökäytä päätäänkään vastaukseksi tervehdykseen.