— Ovatkohan nuotkin niitten hurskasten lapsia, jotka ovat tämän maan rakentaneet ja joista minä äsken kuulin kerrottavan? — ajattelin minä.
Minun väsyneessä päässäni taistelee väsymys ylivallasta, minä ymmärrän, että tuon ukon tapaaminen on — käännekohta minun elämässäni. Ukon sanat Jumalasta, kansan hengen synnyttämästä pojasta, tekevät minut rauhattomaksi, enkä minä voi niitä sulattaa, sillä en tunne muuta henkeä kuin sen, joka minussa itsessä asuu. Mutta minä muistelen nyt kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, jotka olen tuntenut ja koetan johtaa mieleeni kaikki heidän puheensa. Niitä on paljon, mutta ajatuksia on niissä vähän. Mutta toiselta puolen näen elämän ainaisen pakkotyön — leipä pakoittaa työntekoon — nälkäiset talvet, tyhjäin päiväin loppumattoman tuskan ja kaikellaisen muun ihmisen alennustilan, jota hänen sielunsa halveksii.
— Missä on tämän elämän Jumala, missä on Hänen paikkansa elämässä?
Ukko nukkuu. Minua haluttaa ravistella häntä ja huutaa:
— Puhu!
Mutta pian herää hän itsestään, aurinko huikasee hänen silmänsä ja hän hymyilee.
— Vai niin, — sanoo hän, — aurinko tulee jo keskitaivaalle! Täytynee tästä lähteä!
— Minne sinä tällaisessa kuumuudessa? Meillä on leipää, teetä ja sokuria. Enkä minä voi päästääkään sinua menemään — täytä ensin lupauksesi!
Hän nauraa.
— Minähän se olen itse, joka en luovu sinusta, paholainen!