Sitten sanoo hän miettivästi:
— Jätä sinä, Matvei, tämä kulkurielämä. Se on sinulle myöhäistä ja samalla varhaista! Täytyy oppia! Se aika on nyt tullut!
— Vaan eikö se ole myöhäistä?
— Katso minua, — sanoo hän, — minä olen viidenkymmenen kolmen vuotias, ja vielä tänä päivänä opettavat lapset minua!
— Millaiset lapset, — kysyn minä.
— Kyllä sellaisia on! Elä sinäkin heidän kanssaan vuosi tai pari. Mene tehtaaseen yksinäsi, se ei ole täältä kaukana, noin sadan virstan päässä, ja siellä on minulla hyviä ystäviä!
— Kerro sinä ensin, mitä ajattelit kertoa, ja sitten minä vasta päätän, minne lähden.
Me astelemme yhdessä maantien vieressä kulkevaa polkua pitkin ja minä saan taas kuulla hänen sointuvan äänensä ja ihmeelliset sanansa:
— Kristus on ensimäinen todellinen kansan Jumala, joka on syntynyt kansan hengestä, kuten Phoenix-lintu liekeistä.
Ja sitten hän taas innostui, viittaili pienillä käsillään aivan kuin olisi ilmasta tahtonut pyytää uusia sanoja, ja puhui laulavalla äänellään: