— Minä näen, että te pelkäätte yhtyä ihmisten kanssa ja siitä syystä — aivan edesvastuuttomasti — ajattelette: yhdyn vaikka kuinka rupisen ihmisen kanssa, kun hänellä vaan on samallaiset mielipiteet kuin minulla! Mutta niin rupista kuin minä — löytyy tuskin toista!
Minä tahdon vastata, mutta en keksi sanoja. Hän on nuorempi kuin minä ja heikompi, enkä minä tahdo uskoa olevani häntä tyhmempi.
Ja ukko nauraa kuin pappi saunan lauteilla.
— Mutta sen ei pitäsi eroittaa teitä ihmisistä, te erehdytte tykkänään, — puhuu Mihaila, — kaikki ajattelevat samalla tavalla. Ja siitä syystä on elämä voimatonta ja nurjaa. Jokainen koettaa vetäytyä pois elämästä, kaivaa itselleen kolon maahan ja katsella sitten yksin täältä maailmaa. Mutta maakuopasta näyttää elämä myös alhaiselta ja mitättömältä, ja yksistään erakko voi sillä silmällä katsella elämää! Tämän sanon minä niistä ihmisistä, jotka eivät jostakin syystä voi istua lähimäisensä selkään ja ratsastaa sinne, mistä parhaimman ruuan saa.
Hänen puheensa suututtaa ja loukkaa minua.
— Tämä viheliäinen ja arvoton ihmiselämä alkoi, — jatkaa hän, — sinä päivänä, jolloin ensimäinen inhimillinen olento erkani luonnon ihmeellisestä massasta, omasta äidistään, ja alkaen pelätä voimattomuuttaan ja yksinäisyyttään muodostui mitättömyydessään pahojen halujen pahaksi kokoelmaksi, kokoelmaksi, jota sanotaan — "minuksi". Ja juuri tämä sama "minä" on ihmisen pahin vihollinen! Puolustaessaan itseään ja vahvistaessaan valtaansa tuhoaa se arvelematta kaikki hengen voimat, kaikki suuret taipumukset, jotka voisivat tuottaa henkisen autuuden.
Minusta tuntuu kun kuuntelisin tuttua puhetta ja sanoja, joita kauvan olin salaisesti odottanut.
— Henkisesti köyhä on luovaksi kyvyksi voimaton. Hän on elämälle kuuro, sokea ja mykkä, hänen päämääränsä on — itsensä puolustaminen, rauha ja lepo. Kaikki uusi, todellisesti inhimillinen, syntyy heille välttämättömyyden pakoituksesta, monien sisällisten taistelujen jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" kuitenkaan pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat. Ja he vihaavat siitä syystä, että muistavat olevansa syntyisin kokonaisuudesta ja tuo irti temmattu "minä" koettaa nyt yhdistää uudestaan yhdeksi kokonaisuudeksi särettyä ja erotettua.
Minä kuuntelen ja ihmettelen. Kaikki minä ymmärrän enkä ainoastaan ymmärrä, vaan tuntuu kaikki minusta läheiseltä ja uskottavalta. Noin olin minäkin kauan ajatellut, mutta — sanattomasti, vaan nyt oli löydetty sanat ja ne tuodaan eteeni ja muodostuvat pitkiksi portaiksi. Minä muistan Ionan puheet, ja ne elähyttävät nyt minua selvyydellään ja kauneudellaan. Mutta samassa tunnen minä itseni rauhattomaksi ja levottomaksi, aivankuin seisoisin keväällä joen huonolla jäällä. Ukko oli huomaamattani poistunut, me istuimme kahdenkesken, huoneessa ei ole tulta, kuu paistaa ulkona ja minun sielussanikin paistaa öinen kuu.
Puolen yön aikaan lopetti Mihaila kertomuksensa ja vei minut vajaan nukkumaan; siellä me panimme heinille maata, ja Mihaila nukkui pian. Mutta minä läksin ulos portista, istuin siellä hirtten päällä ja katselen…