— Minä en pidä teitä sairaana…
Ukko taaskin nauraa rähähtelee aivankuin olisi nähnyt pirun putoavan sängystä.
— Sairas on ihminen silloin, — jatkoi Mihaila, — kun hän tuntee ainoastaan oman tautinsa ja elää siitä. Mutta te ette ole, kuten näkyy, vielä kadottanut itseänne, vaan te etsitte elämän iloja, — ja sitä tekee ainoastaan terve.
— Mutta mistä syystä sitten sieluani särkee?
— Siitä syystä, — vastaa hän, — että te nautitte siitä.
Minä kiristelin hampaitani, — enkä voinut sietää hänen rauhallisuuttaan.
— Tiedättekö varmasti, että minä nautin siitä.
Hän katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa hitaasti lyödä nauloja minun rintaani.
— Mitenkä vilpitön te olette, — puhui hän, — teidän täytyy itsekin tunnustaa, että tuo sairaus on välttämätön teidän sielullenne, — sillä se asettaa teidät yläpuolelle kaikkia muita ihmisiä. Ja te suojelettekin tuota sairautta kuin jotakin erikoista teille kuuluvaa omaisuutta. Eikö niin ole?
Hänen paastomaiset kasvonsa näyttivät kuivuvan ja venyvän pitkiksi, silmänsä tummenivat, kädellään siveli hän poskeaan ja puhdisteli minua kuin vaskikattilaa.