— Ja ihmisiä — te ehkä kunnioitatte?
— En, — vastaan minä.
— No, — sanoo hän, — eivätkö he ole teidän mielestänne luodut Jumalan kuviksi ja Hänen kaltaisikseen.
Ukko — piru hänet periköön — hymyilee kuin vaskinen pesuvati auringon paisteessa.
— Ei, — ajattelen minä, — näitten kanssa täytyy oikein täydellä todella ruveta väittelemään. Minä panen kaikki palasiksi, kootkoot he sitten palaset yhteen.
Ja sitten minä sanon:
— Katsellessani ihmisiä, olenko minä epäillyt Jumalan voimaa…
Oikeastaan olisi minun pitänyt sanoa: olenko minä epäillyt Jumalan voimaa, ennenkuin näin ihmisiä. Mihaila katselee minua silmät pyöreinä ja miettiväisenä, ja ukko kävelee raskain askelin lattialla, katselee partaansa ja mutisee hiljaan. Minun oli tukala olla heidän kanssaan, ja nyt olin minä vielä valehdellut heille, että uskon Jumalaan. Omituinen kuulakkuus vallitsi sielussani, selittämätön ja pelottava. Ajatuksia kierteli päässäni kuin pelästynyt mehiläisparvi, ja minä aloin ajaa niitä pois, tahdon — puhdistautua niistä: Minä puhuin kauvan, en välittänyt puheeni johdonmukaisuudesta, vieläpä tahallanikin sotkin sanojani. Jos he kerran ovat viisaita, niin täytyy heidän ymmärtää. Ja sitten kysyn minä väsyneenä mutta terävästi:
— Millä te nyt tahdotte lääkitä sairasta sieluani?
Mihaila sanoi hiljaan katsomatta minuun: