Hänen vaimonsa henkäsee syvään ja katselee vielä pelokkaammin minuun aivan kuin odottaen jotakin. Ja Olga vilkuttaa sinisiä silmiään sekä ehdottaa:
— Eiköhän metsään?
— Sana "grjadu" merkitsee "menen"? — kysyy Titoff taas.
— Niin.
Minä muistan, että hän nyt otti kädet taskustaan ja alkoi kierrellä pitkiä viiksiään, mutta hänen kulmakarvansa värähtelivät. Sitten piilotti hän taas äkkiä kätensä ja puhui:
— Kuningas Daavid kysyy: minne pakenen! N-no! Kuningas, ja kuitenkin pelkää. Perkele oli nähtävästi paljon väkevämpi häntä. Jumalan voideltu, mutta Saatana voitti… Minne menen? Pirun luokse — eihän sitä kysyäkään tarvitse. Niin se on! Eli merkitsee se sitä, että meillä orjilla ei ole valikoimisen varaa, koska kerran kuninkaatkin sinne kiirehtivät.
Hän tuli usein tähän kysymykseen, ja vaikka minä en ymmärtänyt hänen puheitaan, olivat ne kuitenkin aina minusta vastenmieliset. Minun jumalisuudestani alettiin puhua yhä enemmän, ja Titoffkin alkoi sanoa minulle:
— Rukoile ahkerasti, Matvei, minun ja perheeni puolesta! Minä pyydän sitä sinulta, rukoile. Olkoon se palkka siitä, että minä olen antanut sinulle suojaa, lämmintä ja hyväilyjä!
Mutta minä? Minun rukouksessani ei ollut sisällystä, se oli kuin linnun laulu auringolle, — minä aloin kuitenkin rukoilla hänen puolestaan, hänen vaimonsa puolesta ja kaikkein enimmin Olgunjkan puolesta, — joka oli kasvanut hyvin kauniiksi tytöksi, oli hiljainen, ihana ja hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Daavidin psalmin sanoilla ja muilla rukouksilla, jotka tunsin, ja minusta tuntui hauskalta toistaa sointuisia sanoja, mutta aina kun Titoff johtui mieleeni, sanoin minä:
— Armahda, Herra Jumala, suurella laupeudellasi orjaasi, sinun
Georgiasi…