— ja äkkiä jähmettyy sydämeni, rukousteni lähde kuivuu, todellisuus häiritsee minun iloani, minä alan hävetä Jumalan edessä — enkä jaksa enempää! Ja katse maahan luotuna, jotten näkisi pyhimyksen kuvan kasvoja, nousen minä ylös hieman — suuttuneena, hieman — hämilläni. Tuo sai minut levottomaksi, miksi näin sattui? Minä en sitä voinut ymmärtää, mutta surulliseksi kävi mieleni, kun iloni pakeni tuon miehen tähden.
Niinkuin ihmiset minua kohtelevat, niin kohtelen minä myös heitä.
Kun minä juhlapäivinä tulen kadulle, niin katselee kansa uteliaasti minua, toiset tervehtivät sopivalla tavalla, toiset nauraen.
— Kas, — sanovat he, — meidän rukoilijamme!
— Katso vaan, Matvei, taikka tulet pyhäksi!
— Elkää te siinä ilvehtikö, pojat, ei hän ole pappi eikä rahasta usko
Jumalaan.
— Niinkuin ei talonpoikia sitten olisi pyhimysten joukossa?
— Onko hän sitten talonpoika? Hän on salainen herra!
Ja niin jatkavat he puhuen mairittelevasti ja loukkaavasti.
Minulla oli siihen aikaan sellainen mieliala, että minä halusin kaikkein kanssa elää rauhassa ja nauttia kaikkein hyväilyistä. Siihen halusin päästä, mutta ihmisten pilkka esti minun toiveeni täyttymästä.