Erittäinkin kiusasi minua Savelka Migun. Kun hän näki minut, lankesi hän polvilleen, kumarteli ja alkoi puhua:
— Teidän pyhyytenne, — kumarran teille maahan asti! Rukoilkaa Savelkankin puolesta, sillä Jumala ei ymmärrä hänen oppiaan. Opettakaa, miten voin olla Jumalalle mieliksi, miten voin varastamishaluni lykätä tuonnemmaksi, tai — jotta se pysyisi alallaan — mistä saan puudan painon sen päälle.
Kansa nauraa, mutta minusta tuntui omituiselta ja suututtavalta Savelkan pistoksien kuunteleminen.
Mutta hän jatkaa:
— Oikeauskoiset, kumartakaa vanhurskaalle! — Konttoorissaan pettää hän laskussa talonpojan, — kirkossa hän lukee kirjaa, Jumalaa ei kuulu, vaikka talonpoika kuinka kiljuisi Häntä.
Minä olin silloin seitsentoista vuotias ja olisin voinut piestä hänet verille tuon pilkkansa tähden, mutta minä aloinkin vältellä Migunia, ja kun hän huomasi sen, ei hän päästänytkään minua käsistään. Hän laati minusta laulun; juhlina hän kulki kylän raitilla ja lauloi säestäen lauluaan balalaikalla:
/p
Herra tyttöä syleileepi,
Tytön vatsa vahvistuupi.
Herrassulhostapa sitten
Syntyy nartun poikanen.
Herralle hän sitten viedään,
Vaan ei herra suotta ruoki,
Panee penun konttooriinsa
Talonpoikain harmiksi.
p/
Laulu oli hyvin pitkä, kaikki saivat siinä osansa, mutta Titoff ja minä enimmin. Savelka sai minut niin pitkälle, että kun näin hänen liuhupartansa, paljaan päänsä ja lakki korvalla, niin rupesin vapisemaan; minua halutti todellakin hakata hänet palasiksi.
Vaikka minä siihen aikaan olinkin nuori, niin ymmärsin minä kuitenkin hillitä sydäntäni; Kun hän, Savelka, kävelee perässäni laulellen lauluaan, niin minä en näytä, miten raskasta minun on sitä kuunnella, vaan kävelen kiirehtimättä aivan kuin en kuulisi mitään.
Ja minä aloin nyt rukoilla entistä enemmän. Sillä minä tiesin, että minulla ei ole muuta turvaa kuin rukous, mutta nyt tuli rukoukseeni valituksia ja katkeria sanoja: