— Ottakaa itse.
— Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa te itse, mitä luulette minun tarvitsevan, esimerkiksi — Venäjän historian.
— Ihmisen on hyvä — tietää kaikki, — puhuu hän, ja katselee kirjojaan yhtä hyväilevästi kuin lapsiakin.
Ja nyt — syvennyin minä lukemiseen, luin kokonaiset päivät. Se oli kuitenkin raskasta ja kiusoittavaa, sillä kirjat eivät riidelleet minun kanssani, vaan eivät hyvin yksinkertaisesti halunneet ymmärtääkään minua. Eräs kirja — kiusasi suuresti minua. Siinä puhuttiin maailman ja ihmiselämän kehityksestä, ja oli se kirjoitettu vasten raamatun henkeä. Kaikki oli siinä kovin yksinkertaista, ymmärrettävää ja välttämätöntä, mutta minulle ei tuossa yksinkertaisuudessa ollut sijaa, minun ympärilläni syntyy uusia voimia, joitten keskessä minä olen kuin hiiri satimessa. Pari kertaa luin minä tuon kirjan, luin ja olin ääneti, sekä toivoin itse löytäväni reijän, josta pääsisin vapauteen. Mutta en löydä.
Minä kysyn opettajaltani:
— Mitenkä tämä näin on? Missä sitten on — ihminen?
— Minustakin tuntuu, — vastaa hän, — että kaikki siinä ei ole totta, mutta missä on virhe — sitä en voi sanoa! Kuitenkin on se arveluksi hyvin kaunis kertomus maailman luomisesta!
Minua miellytti se, että hän sanoi "en voi", "en voi sanoa", ja nämät sanat lähensivät minua häneen suuresti, sillä minä näin noissa sanoissa hänen rehellisyytensä. Jos opettaja kerran tunnustaa tietämättömyytensä, — niin merkitsee se sitä, että hän todellakin tietää muita asioita! Ja paljon hän tiesikin sellaista, jota minä en tuntenut, ja kaikesta kertoi hän ihmeellisen yksinkertaisesti. Hän puheli siitä, miten luotiin aurinko, tähdet ja maa — ja hän puhui aivan kuin itse olisi nähnyt tuon näkymättömän, viisaan käden tulisen työn!
Jumalaa en minä hänen luonaan ymmärtänyt, mutta ei se saattanut minua levottomaksikaan. Jonkinlaista ainetta kutsui hän maailman päävoimaksi, minä asetin ajatuksissani Jumalan tuon aineen sijalle — ja kaikki kävi hyvin.
— Jumalaa ei ole vielä luotu! — sanoi hän hymyillen.