Harvoin olin saanut nähdä hyvää ihmistä, vaan osaan pitää sitä arvossa, ja siitä syystä sanon hänelle:
— Te olette hyvä ihminen!
Hän tuli hämilleen, hänen katseensa painui alas, ja sillä hän taas sai minut levottomaksi. Me seisoimme äänettöminä hetken ja sitten erkanimme. Mutta vielä huutaa hän minulle:
— Elkää menkö kauvaksi, eksytte vielä!
— Kiitoksia!
Minä menin metsään, valitsin paikan ja istuin. Lasten äänet kuuluvat etäältä, metsän rehevään vihannuuteen hautaantuu heidän naurunsa, ja metsä itse huokailee. Oravat narisevat ylhäällä puissa, ja taviokuurna laulaa. Hengessäni tahtoisin minä syleillä kaikkea, jota tunnen ja jota viime päivinä olen kuullut, mutta kaikki tuo muuttuu sateenkaareksi, syleilee minua, saattaa sieluni hiljalleen aaltoilemaan ja täyttää sen. Ja se kasvaa rajattoman suureksi, minä unohdan itseni, ja hukun sanattomain ajatusten keveään pilveen.
Yöksi saavun minä kotiin ja sanon Mihailalle, että minun täytyy elää yhdessä heidän kanssaan, kunnes opin tuntemaan heidän uskonsa, ja siitä syystä pitäisi ukko Pjotrin hankkia minulle työtä tehtaassa.
— Elkää pitäkö kiirettä, — sanoo hän. — Levätkää nyt ja teidän täytyy kirjojakin lukea.
Hän on jo saanut luottamukseni.
— Antakaa minulle kirjoja!