Ja ahneus tulee polkemaan koko tuon elävän kauneuden. Mitä ajatusta siinä on? Vauva poloinen syntyy, kasvaa iloiten kauniiksi lapseksi, ja pian hän sitten — miehenä kiroilee kauheasti, huokailee katkerasti, pieksee vaimoaan ja sammuttaa tuskansa viinalla.
Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun ajatuksiini puhuu Mihaila:
— Kansa särkee todellisen Jumalan temppelin, ja särkijät itse hukkuvat temppelin raunioitten alle. Mutta nähtyään kamalan työnsä sanovat he: kauheata! Sitten he valittavat ja voivottavat: missä on Jumala? Itsepä he tappoivat Jumalan.
Minä muistan Ionan puheet säretystä Venäjän kansasta, ja minun ajatukseni sopivat hyvin yhteen Mihailan sanain kanssa. Mutta minä en ymmärrä, minkä tähden hän puhuu hiljaa, ilman vihaa, aivan kuin koko tämä raskas elämä jo olisi hänen takanaan.
Lämpimästi ja hyväilevästi henkii maa pihkaa ja kukkain juovuttavaa tuoksua. Ja laulaen lentelevät linnut.
Lapset kirkuvat, nuo metsän hiljaisuuden voittajat, ja minulle käy yhä selvemmäksi, että minä ennen tätä päivää en ole ymmärtänyt heidän voimaansa enkä nähnyt heidän kauneuttaan.
Hyvä on tuo Mihaila heidän keskessään, rauhallinen hymy kasvoillaan.
Minäkin sanon hymyillen hänelle:
— Minä menen teistä vähän syrjään. Minun täytyy ajatella.
Hän katselee minua, hänen silmänsä sädehtivät, silmäkarvansa värähtelevät, ja minun sydämeni vastasi kiihkeämmästi sykkien.