— Äh, te hiiret!
Ja siellä oli päivänpaistetta ja kukkain tuoksua ilmassa — ja kaikki ympärilläni tuntuu ilosta ja riemusta sykähdellen kirjavana vihurina rientävän eteenpäin ja vievän minut mukanaan häikäisten minut samalla valollaan ja verhoten lämpimällä. Mihaila tervehtii minua ja likistää kättäni.
— Me lähdemme metsään, — sanoo hän, — ettekö te lähde mukaan?
Kaikki oli erinomaisen hyvin. Eräs noista, isomahainen piru, otti äkkiä minun patalakkini, pani sen päähänsä ja lensi kuin perhonen pitkin pihaa.
Minä lähdin noitten mielettömäin kanssa metsään, mutta se päivä ei milloinkaan unohdu muististani.
Lapset hajaantuivat kadulle ja alkoivat sitten keveästi kuin höyhenet tuulessa kohota vuorelle päin, ja minä olen heidän paimenensa vieressä ja minusta tuntuu kuin näkisin ensi kertaa noin iloisia lapsia. Me kuljemme Mihailan kanssa heidän takanaan, hän komentaa ja huutaa, mutta lapset eivät kuule häntä, vaan keskustelevat, painiskelevat, heittelevät toisiaan männyn kävyillä ja väittelevät. Ja kun he väsyivät, niin piirittivät meidät, istuivat jalat allaan, pitivät opettajaansa kädestä ja kysyvät häneltä ruohoista ja kukista. Kaikkien kanssa puheli hän ystävällisesti, kuin vertaistensa kanssa ja kohoaa siten toisten yläpuolelle kuin valkea purje. Kaikki lapset näyttivät reippailta, vaan toiset heistä olivat lyhytkasvuisia, miettiviä ja pysyivät äänettöminä opettajansa lähettyvillä.
Kun lapset sitten taas olivat hajaantuneet, sanoi Mihaila hiljaa minulle:
— Luuletteko, että nuo ovat luodut ainoastaan työntekoa ja juoppoutta vasten. Jokaisessa heissä — on elävän hengen paikka ja he voisivat edistää ajattelemisen kasvamista, joka yksin vapauttaa meidät kahleista. Mutta kaikki he joutuvat siihen pimeään ja ahtaaseen rotkoon, jossa heidän isäinsäkin elämä hitaasti juoksee. Heidät käsketään tekemään työtä ja estetään ajattelemasta. Monet heistä — ehkä kaikkikin — alistuvat kuolleen voiman alle ja tottelevat sitä. Ja siinä on maailman kurjuuden lähde, eikä täällä ole ihmishengellä vapautta kehittyä! Hän puhuu, ja hänen vieressään on muutamia poikia, jotka kuuntelevat häntä. Tuo poikain kuunteleminen on hyvin huvittavaa. Mitä ymmärtävät elämän nuoret taimet hänen puheestaan? Ja minun mieleeni johtuu oma opettajani, — hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein humalassa.
— Elämä on pelkoa täynnä, — puhuu Mihaila, — ja keskinäinen kateus syö ihmishengen voimat. Elämä on inhoittavaa! Mutta — antakaapas lapsille aikaa kasvaa vapaasti elkääkä tehkö heistä työjuhtia, ja he — vapaina ja reippaina — valaisevat henkensä nuoren joustavuuden kauniilla tulella koko elämämme sisältä ja ulkoa sekä myöskin alituisen työskentelyn suurella kauneudella.
Ympärillämme on kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punaisia kasvoja kuin eläviä kukkia tummanvihreällä pohjalla. Noitten iloisten lintujen nauru ja sointuvat äänet ennustavat uutta elämää.