Heräsin — meluun, vihellyksiin, melskeesen, ja minusta tuntui siltä kuin olisin tullut pirujen kirkkoon. Katson ulos ovesta — piha on täynnä poikia, ja Mihaila on heidän keskessään valkea paita päällä ja näyttää purjelaivalta pienten veneitten rinnalla. Hän seisoo ja nauraa. Hänen päänsä on taaksepäin kallellaan, suunsa auki, silmänsä leikitsevät eikä hän ollenkaan näytä eiliseltä paastoihmiseltä. Ja pojat sinisissä, punasissa ja kirjavissa mekoissaan paistattavat itseään auringossa, hyppivät ja telmivät. Aloin tuntea vetovoimaa heihin, läksin vajasta, eräs pojista näki minut ja huusi:
— Katsokaa, veljet, munkkia!
Ja kuin tuli kuivissa tappuroissa — leimahtivat nyt lapsetkin liekkiin, he kääntyivät toistensa puoleen, katselivat minua ja huudahtivat:
— Mikä tuo on?
— Tuo hiuksiniekka!
— Entäpä jos hän antaisi tupakkaa!
— Ei, onko hänessä mätähaavoja, vai onko hän terve?
— Eihän hän mikään munkki ole, vaan kellotapuli!
— Mihail Ivanitsh — kuka tuo on?
Opettaja oli vähän hämillään, vaan pojat nauroivat kuin pirut. Minä en ymmärrä, mikä minussa heitä nauratti, mutta pian tarttui ilo minuunkin, minäkin nauramaan ja huudan: