Neljän vanhana otti ukko Larion minut luokseen. Hän eleli itsekseen, oli hyvin omituinen ja otti minut aikansa ratoksi. Muuten oli hän kooltaan pieni, pyöreä kuin rakko, ja hänen kasvonsakin olivat pyöreät: hänen hiuksensa olivat ruskeat ja äänensä kimeä kuin naisen, ja hänen sydämessäänkin oli jotakin naisekasta — hyväilyä tavoittelevaa. Viinaa hän rakasti ja joi väliin ylenmäärin; raittiina hän oli vähäpuheinen, silmät aina puoliummessa ja näytti syntiseltä kaikkein edessä, mutta juopotteluretkillä — hän lauloi kovalla äänellä virsiä ja muita lauluja, piti päätään pystyssä ja hymyili kaikille.
Hän eleli erillään muista ihmisistä, oli köyhä, antoi maaosuutensa papille, pyysi kesät talvet kalaa ja — huvin vuoksi — myöskin laululintuja, johon hän minutkin opetti. Hän rakasti lintuja eivätkä linnutkaan häntä pelänneet; liikuttavaa on muistella, mitenkä kerrankin hyvin vaikeasti kesytettävä lintu juoksi pitkin hänen punasta päätään ja sotkeutuu hänen ruskeisiin hiuksiinsa. Tai istuu lintu hänen olkapäällään ja taivuttaen viisaasti päätään katsoo hänen suuhunsa. Milloin paneutuu taas Larion maata penkille, siroittelee hampunsiemeniä päähänsä ja partaansa, ja heti lentävät keltasirkut, tikliäiset, tiaiset, tilhit — kaivautuvat ukon hiuksiin, kulkevat pitkin poskia, tunkeutuvat korviin, istuvat nenälle, ja hän makaa ja nauraa, sulkee silmänsä ja seurustelee hellästi niitten kanssa. Minä kadehdin ukkoa siitä syystä — sillä minua linnut pelkäsivät.
Larion oli hellämielinen mies, ja kaikki eläimetkin tiesivät sen; ihmisistä en sitä sano — en moittiakseni heitä, vaan koska tiedän, että — ihminen ei elä hyväilyillä.
Talvella oli hänellä vaikeuksia. Halkoja ei ollut eikä niitä voitu ostaakaan, sillä rahat olivat juodut. Tuvassa oli kylmä kuin tallissa, ainoastaan lintuset lauloivat ja visertivät ja me mukana maatessamme siinä kylmällä liedellä puettuina kaikellaisiin rääsyihin ja kuunnellen laulua… Larion vihelsi niille — hyvin hän osasikin — ja muistutti itse käpylintua: nenä oli suuri ja pyöreäksi vääntynyt sekä pää punanen. Ja silloin sanoo hän aina minulle:
— No, kuulehan Motka, — minut oli ristitty Matveiksi [Matvei, Motka =
Matti.] — kuulehan!
Hän makaa selällään, kädet pään alla, silmät ummessa, ja laulaa hienolla äänellään messua vainajan sielun rauhaa varten. Silloin vaikenevat linnutkin, kuuntelevat, mutta alkavat sitten laulaa ihan kilvan; Larionkin parantaa, mutta siitä linnut aivan raivostuvat varsinkin keltasirkut, tikliäiset ja kottaraiset. Ja niin kauvan hän laulaa, että kyyneleet alkavat tipahdella esiin silmäkarvoista, posket kostuvat, ja hänen kasvonsa muuttuvat kyynelten kylvyssä harmaiksi.
Kerran päättyi sellainen veisuu jotenkin ikävästi, ja kerran sanoin minä hänelle hiljaa:
— Mitä sinä, setä, niin paljon laulat, että henki on mennä?
Hän lakkasi, katsahti minuun ja puhuu nauraen:
— Elä pelkää, hupakko! Ei tämä mitään ole, ja kuolemakin on — kaunista! Jumalanpalveluksessa on messu vainajain sielun puolesta kauniinta; siinä on tarpeeksi kiitosta ja sääliä ihmiselle. Meillä ei osatakaan sääliä muita kuin vainajia.