Nuot sanat muistan erittäin hyvin samoin kuin kaikki hänen puheensakin, vaikka en tietysti vielä siihen aikaan voinut ymmärtää niitä. Ainoastaan vanhuus ymmärtää lapsuuden, sillä vanhuus on viisautta.
Minä muistan myös, kuinka kerran kysyin häneltä: minkätähden Jumala auttaa niin vähän ihmisiä?
— Se ei ole Hänen asiansa! — selvitti Larion minulle. — Auttakoon jokainen itseään, sen neuvon annan minä sinulle. Jumala — on sitä varten, että kuolema ei tuntuisi kauhealta, mutta eläminen on — oma asiasi.
Minä unohdin pian hänen puheensa ja muistin sen — vasta liian myöhään, — ja siitä syystä olen saanut kärsiä paljon.
Hän oli hyvin merkillinen mies. Kun muut ihmiset ovat ongella, niin he eivät huuda eivätkä puhele, jotta eivät peljättäisi kaloja, — mutta Larion laulaa väsymättä tai kertoilee minulle elämästä tai puhelee Jumalasta, ja aina hän vaan sai kaloja. Lintuja pyydetään myöskin suurella varovaisuudella, mutta hän vihelsi koko ajan, ärsytti niitä, rupesi seurustelemaan niitten kanssa, eikä siitä näyttänyt olevan vähääkään haittaa — lintu joutuu kuitenkin verkkoon. Kerran taas hän lukee mehiläisiä — parvi muutetaan toiseen paikkaan tai jotakin muuta sellaista on tekeillä, — niin vanhat mehiläiset saadaan töintuskin taipumaan, eikä sekään jokaiselle onnistu, — mutta silloin kutsutaan paikalle minun ukkoni — ja hän pieksee mehiläisiä, ahdistaa niitä, räyhää oikein sydämensä pohjasta, — ja pian näyttää kaikki taas paremmalta. Mehiläisiä ei hän rakastanut: ne olivat tehneet hänen tyttärensä sokeaksi. Tyttö — hän oli kolmen vuotias — leikki mehiläisten kanssa, ja mehiläinen pisti häntä silmään. Silmä tuli kipeäksi ja vihdoin sokeaksi. Sitten kävi toiselle silmälle samoin, ja vihdoin kuoli tyttö päänsärkyyn, ja äiti tuli mielenvikaiseksi…
Mitään ei hän tehnyt samalla tavalla kuin muut ihmiset, mutta minulle hän oli hyvä kuin oma äiti. Kylässä ei minua niinkään hyvin suvaittu; elämä on — tukalaa, ja minä olen kaikille vieras, liika ihminen… Tuskin saan luvattomasti anastetuksi leivänpalastakaan…
Larion opetti minut myös temppelipalvelukseen, minä aloin auttaa häntä, lauloin hänen kanssaan kirkkoköörissä, sytytin suitsutusastian ja tein kaikkea, mitä käskettiin; kirkonvartija Vlasiaa autoin järjestyksen ylläpitämisessä kirkossa ja pidin kaikesta työstäni varsinkin talvella. Kirkko oli kivestä, sitä lämmitettiin hyvästi, ja siellä oli lämmin olla.
Yöpalvelus oli minulle aamupalvelusta mieluisampi; suurella vaivalla itsensä puhdistaneet ihmiset irtaantuvat yöksi töistään, seisovat hiljaisina ja juhlallisina ja antavat pienten tulien vahakynttiläin tavalla lämmittää itseään; ja silloin näki selvästi, että vaikka heillä oli erilaiset kasvot, oli suru kuitenkin — yksi.
Larion rakasti työskentelyä temppelissä; hän sulki silmänsä, taivutti punasen päänsä taaksepäin niin että aataminpala hyvästi näkyi ja veisasi ja lauloi. Hän meni jo niinkin pitkälle, että lauloi yli määrän, — kun pappi vaan antoi alttarilta hänelle merkin. Ja sitten luki hän kauniisti ja laulaen ja hänen äänensä ilmaisi ihastusta, vapistusta, ja iloa. Pappia ei hän erityisesti rakastanut eikä pappikaan häntä, ja usein sanoi hän minulle:
— Millainen tuo pappi on! Hän ei olekaan pappi vaan rumpu, jota puute ja tottumus palikoina pärryttää. Jos minä olisin pappi, niin palvelisin sillä tavalla, että eivät ainoastaan ihmiset — vaan pyhät pyhäinkuvatkin itkisivät.