Ja se olikin totta — papista ei ollut minnekään; hän oli nykänenäinen, musta kuin ruuti, leveäsuinen, hampaaton, parta takkuinen, hiukset pitkät, otsalta kalju, ja pitkät kädet. Hänen äänensä oli käheä ja hän huohotti aivan kuin olisi kantanut raskasta taakkaa. Tämän lisäksi oli hän vielä ahne ja aina vihanen siitä syystä, että hänellä oli suuri perhe ja kylä oli köyhä, talonpoikain maat laihoja, eikä mitään sivutuloja ollut saatavissa. Kesällä, jolloin sääskikin on rikas, olimme me Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyytämässä tai virralla kalastamassa. Äkkiä sattuu onnettomuus, minulla ei enään ole ukkoa enkä tiedä, mistä hänet löytäisin. Kaikki kylän pojat ajetaan etsimään häntä; he juoksevat kuin jänikset ja huutavat:
— Ukko! Larion! Tule kotiin!
Mutta eivät löydä häntä… Pappi on pahalla päällä ja uhkailee, vaan talonpojat — nauravat.
Larionilla oli yksi ystävä, Savelka Migun, tunnettu varas ja patajuoppo, joka usein oli saanut selkäänsä varkaudesta ja vankilassakin istunut, mutta muuten harvinaisen hyvä ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoili satuja niin, että niitä on mahdoton olla ilman ihmettelyä muistelematta.
Minä kuuntelin häntä usein, ja nytkin on hän ilmielävänä edessäni kuivalloisena, vikkelänä, parta kolmessa osassa, tykkänään repaleissa, naama pienenä ja kiilamaisena, vaan otsa suurena ja sen alla loistavat iloiset varkaan silmät kuin himmeät tähdet.
Ennen muinoin toi hän mukanaan pullon viinaa tai pakoitti Larionin ostamaan, ja sitten istuivat he kahden puolen pöytää, ja Savelka lausui:
— No nyt, ukkoseni, alapas laskea katumusvirsiä!
He ryyppäävät… Larion on hieman levoton, mutta laulaa, ja Savelka istuu kuin naulattuna paikoillaan, iskee silmää ja pudistelee partaansa. Hänellä on silmät kyynelissä, kädellään silittelee hän otsaansa, hymyilee ja koettaa sormillaan pyyhkiä kyyneleitä poskiltaan.
Sitten hän äkkiä hypähtää ylös kuin pallo ja huutaa:
— Erinomaisen hyvin, Larja! Nyt minä kadehdin Herraa Jumalaakin tuosta laulusta. Ihminen, Larja? Mikä on ihminen, kuinka hyvä ja rikas onkaan hänen sielunsa? Mutta eikö hänen sittenkin ole vaikea mennä Jumalan eteen? Sillä hän — no niin — Sinä et, Herra, anna minulle mitään, vaan minä annan Sinulle — koko sieluni!