— Ei anna! Hän on siivo ja hyvä poika.
— No, minkätähden sinä sitten häntä loukkaat?
— Muuten vaan.
Ja sitten hän vihelsi ja lisäsi:
— Hän on siivo poika.
— No, entä sitten? — kysyn minä.
— Niin, mutta minkätähden siivoja ihmisiä on ollenkaan olemassa?
Hän sanoi tuon ihmeellisen rauhallisesti, — kahdentoista vuotiaana näytti hän jo päässeen sellaiseen vakuutukseen, että siivot ihmiset ovat kaikkein loukattavina.
Jokainen lapsi oli tavallaan viisas, yhä enemmän alan minä pitää huolta heistä ja yhä useammin ajattelen heidän kohtaloaan. Millä ovat nuo lapset ansainneet sen raskaan ja raatelevan elämän, joka heitä odottaa?
Minä muistan Kristusta ja muistan omaa poikaanikin, ja se tuo sieluuni pahan ajatuksen: