— Etteköhän te kielläkin naisia siitä syystä vapaasti synnyttämästä lapsia, että pelkäätte heidän synnyttävän sellaisen, joka tulee teille vaaralliseksi ja teidän viholliseksenne? Etteköhän te siitä syystä teekin väkivaltaa naisen tahdolle, kun pelkäätte hänen vapaata poikaansa, joka ei ole millään kahleilla teihin yhdistetty? Kasvattamalla ja opettamalla omia lapsianne on teillä aikaa ja oikeus sokaista heidät, mutta samalla pelkäätte, että joku isätön ja äiditön poika, joka ei ole kasvanut teidän tarkastuksenne alla, — tulee teidän leppymättömäksi viholliseksenne.
Tehtaassa olikin sellainen orpo poika — hänen nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin pata, rokonarpinen, ketterä liikkeissään ja aina iloinen nuorukainen. Kulmakarvoja ei hänellä ollut ja toinen silmä tirkisteli aina aivankuin hän olisi tähdännyt.
Meidän tuttavuutemme alkoi siten, että hän tuli kerran juhlapäivänä minun luokseni ja kysyi:
— Munkki! Sinä olet, kuulemma, äpärälapsi? No niin, minä olen myöskin!
Ja sitten alkoi hän kävellä minun rinnallani. Hän oli noin kolmentoista vuotias, oli jo lopettanut koulunsa ja työskenteli nyt tehtaassa. Hän kulkee, tirkistelee ja kysyy äkkiä:
— Onko maa suurikin?
Minä koetin parhaani mukaan selittää hänelle sen suuruutta.
— Mitä sinä sillä tiedolla teet?
— Minä tarvitsen. Minkätähden minä rupeaisin yhdessä paikassa mätänemään? Enpä vainenkaan! Kun opin lukkosepän ammatin, — niin lähden kiertämään Venäjää, menen Moskovaan ja — muuallekin — kaikki paikat käyn.
Hän sanoo tuon sellaisella äänellä kuin uhkaisi jotakin: