Muistan, kuinka ennen olin rukouksessa yhdistynyt Jumalaan, ja silloin tuntui niin hyvältä, kun omat muistot katosivat ja minä ikäänkuin lakkasin olemasta. Mutta sulautuessani ihmisiin en minä poistunut itsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin itseni yläpuolelle, ja minun sieluni voimat suurenivat moninkertaisesti. Ja sijaan tuli itseni unohdus, mutta se ei hävittänyt minua, vaan sammutti katkerat ajatukseni ja yksinäisyyteni huolet.
Mutta tämä tila tuntui minusta epäselvältä ja hyödyttömältä. Minä kyllä tunnen, että uusi taimi kasvaa sielussani, mutta minä en voi sitä ymmärtää. Sen vaan huomaan, että se vetää minua yhä enemmän ja kiinteämmin ihmisten luokse.
Siihen aikaan työskentelin minä tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivältä, kannoin olkapäilläni ja vedin raskaita taakkoja — malmia, kuonaa, tiiliä ja vihasin tätä helvetillistä paikkaa, jossa oli likaa, ähkinää, jyrinää ja ruumista kiusaavaa kuumuutta.
Tehdas oli kiinnitetty maahan, se lepäsi raskaana sen päällä, raskaana ja tyydyttämättömän ahneena, se imi sitä päivät ja yöt, huohotti intohimossaan, ärjyi ja sylki hehkuvasta kidastaan maan tulista verta. Ja sitten tuo veri hyytyy, muuttuu mustaksi, — mutta se sulattaa uutta, jyrisee, jymisee, likistää punaista rautaa, tuiskuaa kipunia, nytkähtelee ja syöksee maan kidasta ulos pitkiä eläviä juovia aivan kuin verisuonia.
Tuossa villissä työnteossa näen minä jotakin kauheata, joka lähentelee mielenvikaisuutta. Ärjyvä kummitus, joka on puhtaaksi työstänyt maan sylin, kaivaa kuoppaa allensa ja tietää joskus itse putoavansa siihen, ja siitä syystä huutaa se nyt tuhansin äänin:
— Nopeammin, nopeammin, nopeammin!
Tulen keskessä ja jyrinässä sekä tulikipunain sateessa työskentelevät murtuneet miehet. Tuntuu siltä, että heidän paikkansa ei ole täällä, sillä kaikki heidän ympärillään uhkaa polttaa heidät tuhaksi, ja raskas rauta on musertamaisillaan heidät. Melu tekee heidät kuuroiksi ja sokeiksi, sietämätön kuumuus kuivaa heidän verensä, vaan rauhallisesti tekevät he työtään, tottelevat uskollisesti isäntiään kuin pirut helvetissä, pelkäämättä mitään ja tietäen, kaikki.
Vahvat kädet kääntelevät pieniä vipuja, — ja kaikkialla, miesten päitten päällä — liikkuu nöyrästi kauheitten koneitten pelottavia käpäliä ja leukoja, jotka pureksivat rautaa… Vaikea on ymmärtää, kenen järki ja kenen tahto on täällä vallitsevana! Väliin näyttää siltä, että ihminen tarvitsee tehdasta ja käyttää sitä hyväkseen, mutta heti näet taas, että ihmiset ja koko tehdas tottelevat perkelettä, ja hän nauraa riemuiten ja ilkeästi nähdessään sen mielettömän raskaan työn, jota ahneus vaatii.
Työmiehet sanovat toisilleen:
— Jo on aika mennä työhön!