Mutta miehet ovat aina työssä, — tai musertaa ja raiskaa työ heidät. Työ on raskasta, ja sitä heidän täytyy tehdä, vaan ihmisen järki on terävä ja nopea liikkeissään.
Usein kohoaa voitokkaasti ja huolettomasti ilmoille iloinen laulu tämän helvetillisen melun ja koneitten jytinän keskeltä, — ja minä hymyilen itsekseni, kun muistan Ivanushka konnaa valaskalan selässä matkalla taivaaseen etsimään ihmeellistä kasuarilintua.
Tehtaalaiset ovat kaikki reippaita miehiä, ja rohkeita, ja vaikka he puheissaan olivatkin ruokottomia ja hävyttömiä sekä usein juovuksissa, olivat he kuitenkin vapaata väkeä, jota ei tarvinnut pelätä. He eivät olleet pyhiinvaeltajain, maailman orjain kaltaisia, jotka loukkasivat minua nöyryydellään, särkyneellä hengellään, toivottomalla surullaan ja pikku vilpistelyllään asioissaan Jumalan ja toistensa kanssa.
Vaan nämät miehet olivat ajatuksissaan julkeita, ja vaikka orjamainen työ sai heidät riitelemään ja tappelemaankin keskenään, — niin jos päällystö vaan tohti rikkoa oikeuden vaatimuksia, asettuivat he kaikki yhtenä miehenä sellaista päällystöä vastaan.
Ja ne nuoret miehet, jotka kävivät Mihailan luona, olivat muista edellä, puhuivat korkeammalla äänellä kuin muut eivätkä pelänneet mitään. Silloin kun minä en ajatellut kansaa, en minä myös huomannut ihmisiä, vaan nyt huomaan heidät ja tahdon nähdä heidän erilaisuutensa, jotta jokainen esiintyisi minulle yksinäisenä. Olenko saavuttanut tarkoitukseni vai enkö? Heidän puheensa ovat erillaiset, jokaisella on omat kasvonsa, vaan usko heillä on sama ja aikomukset samat. Kiirehtimällä ja uutterasti näkyvät he rakentavan jotakin.
Jokainen heistä on ihmisille kynttilä, ja hauska olento kuin pieni kenttä metsässä eksyneelle; jokainen vetää älykkäämpiä työmiehiä puoleensa, ja kaikki Mihailan oppilaat ovat yhdessä asiassa yhtä mieltä, he nimittäin koettavat perustaa tehtaasen jonkinlaisen henkisen seurapiirin, kirkkaasti palavain ajatusten ahjon.
Tehtaalaiset ottivat alussa minut vastaan hyvin epäkohteliaasti, he huusivat ja nauroivat:
— Äh, sinä kirjava kärpänen! Hengellinen lude! Laiskuri! Muukalainen!
Kerran tuuppasi joku minua, minä en voinut sietää sitä, ja sellaisissa tapauksissa en minä sääli nyrkkiäni. Mutta vaikka voima miellyttää ihmisiä, niin eivät he kuitenkaan kunnioita nyrkkiä eikä se voi herättää heidän huomiotaan, ja niin olisin minäkin saanut kovasti selkääni, ellei Mihailan ystävä Gavrilo Kostin, punaposkinen nuori valaja, joka oli huomatumpia miehiä tehtaalla, olisi sekaantunut riitaan.
Minun niskaani hyökkäsi noin kuusi miestä, eivätkä he pelkästä hyväntahtoisuudesta uhkailleet minua, mutta silloin tuli Gavrilo Kostin viereeni ja alkoi puhua: