— Minkätähden te, toverit, ärsytätte tätä miestä? Senkötähden, että hän ei ole samanlainen työmies kuin me muut? Mutta siinä teette te väärin, toverit, teette väärin itseännekin kohtaan. Sillä meidän voimamme on — hyvässä ystävyydessä…
Hän piti lyhyen puheen, erittäin hyvän ja yksinkertaisen, aivan kuin olisi lapsille puhunut. Kaikki Mihailan ystävät käyttivät joka tilaisuutta hyväkseen ajatustensa kylvämiseen. Ja nytkin sai Kostin minun vastustajani arkailemaan, ja minun sydämeeni hän sytytti tulen, — joten minäkin aloin puhua:
— Minä en sentähden ruvennut munkiksi, että olisin tahtonut syödä itseni kylläiseksi, vaan siitä syystä, että sieluni oli nälkäinen! Minä olen nyt saanut nähdä, että kaikkialla on ikuinen työ ja jokapäiväinen nälkä, teeskentelyä ja rosvousta, surua ja kyyneleitä, raakuutta, ja hengellistä pimeyttä. Kuka on tämän näin asettanut, missä on meidän oikeutta harrastava, viisas Jumalamme, näkeekö hän ihmisten pohjatonta ja loppumatonta tuskaa?
Kansaa kokoontui yhä enemmän ja kaikki kuuntelevat vakavina. Vihdoin lopetin minä — ja vaikenin. Sitten sanoi vanha kaavailija Krjukoff Kostinille:
— Munkki näkee syvemmälti kuin sinä ja sinun toverisi! Hän puhuu perustuksia myöten. Huomasitko?
Minun oli hauska kuulla tuollaisia sanoja, ja Krjukoff taputti sitten minua olkapäälle lausuen:
— Sinä, veliseni, puhuit hyvin! Mutta leikkaa toki hiuksesi arshinan verran edes. Ilkeä sen pitäisi olla kulkea tuollainen heinäruko päässä, ja ihmisetkin sellaista nauravat.
Ja joku iloinen poika huusi:
— Tappelussakin ne ovat tiellä, ota sekin huomioon!
He laskevat leikkiä, ja viha on poistunut. Missä on naurua, siellä on ihmisiäkin; luontokappaleet eivät naura.