— Minkätähden te sammutatte minussa kaiken elämän halun? — sanon minä tuskallisena. — Minä löysin itselleni paikan ja olin iloinen — että minunkin voimaani tarvitaan…
Mutta hän vastasi rauhallisesti ja surullisesti:
— Minä en pidä teitä sopivana elämään sellaisen ohjelman mukaan, jota ette vielä tunnekaan. Minä näen, että teidän sielussanne ei vielä ole kehittynyt tunne, joka yhdistäisi teidät työväkeen. Te olette ollut ja olette vieläkin minun mielestäni mies, jota elämä on ottanut haukatakseen, jota se työntää edellään, te olette kansan ajatus, mutta itse ette te pidä itseänne sellaisena. Omasta mielestänne olette te sankari, joka on valmis armeliaisuudessaan antamaan voimainsa yltäkylläisyydestä apua voimattomallekin. Te olette erityinen omituinen olento, joka elää vaan itseään varten; te olette — alku ja loppu, vaan ette ihanan ja suuren ijankaikkisuuden jatko!
Minä alan ymmärtää, mistä syystä hän koettaa taivuttaa minua maahan asti, ja minä tunnen epäselvästi, että hän on oikeassa.
— Teidän täytyy uudestaan lähteä matkalle, — jatkoi hän, — ja katsella nuorilla silmillä kansan elämää. Kirjoja elkää ottako mukaanne, sillä lukemisesta ei teille ole nyt hyötyä. Te ette nimittäin usko vielä, että kirjoissa ei ole ihmisjärki täydellisenä, vaan ilmaisevat kirjat lakkaamattoman yhtenäisesti kansan hengen pyrkimistä vapauteen. Kirjalla ei ole valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa se teille aseen itsepuolustusta varten, mutta te ette — vielä ymmärrä ottaa tuota asetta edes käteenne!
Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras siihen aikaan. Olin tottunut lukemaan yksinomaan hengellisiä kirjoja, ja siitä syystä ymmärsin ainoastaan suurella vaivalla maallisia, — puhuttu sana oli minulle siis parempi kuin kirjoitettu. Ne kirjain ajatukset jotka minä ymmärsin, — jäivät sieluni pinnalle ja katosivat pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät vastanneet minun pääkysymykseeni: minkä lain alle on Jumala alistettu, minkätähden hän, luotuaan ensin ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, alentaa häntä varten minun tahtoani, jonka pitäisi myös olla Hänen tahtonsa?
Ja tämän rinnalla on mielessäni toinen kysymys: onko Herramme tullut taivaasta maan päälle, vai onko ihmisten voima nostanut hänet maan päältä taivaasen? Tämä kysymys saa ajatukseni askartelemaan Jumalan luomisessa, kansan ikuisessa työssä.
Minun sieluni jakaantuu kahteen osaan. Minä tahdon jäädä näitten ihmisten luokse, ja samalla vetää joku näkymätön voima minua pois julistamaan uusia ajatuksiani ja etsimään sitä tuntematonta, joka on ryöstänyt rauhani ja saanut sieluni levottomaksi.
Ukko Pjotrkin lausui kehoittavasti:
— Kyllä sinun, Matvei, täytyy joksikin aikaa poistua, sillä sinun puheissasi on ollut vaarallista…