Ja pian se asia päätettiin, aivan kuin vasten minun tahtoani. Toisesta tehtaasta tuli ratsumies, joka ilmoitti, että siellä heillä santarmit pitivät yöllä tarkastuksia ja aikoivat sitten tulla tänne.
— Varhainpa ne tulivatkin! — sanoi Mihaila tulistuneena.
Syntyi pieni hämminki, ja ukko Pjotr huusi minulle:
— Jää nyt, Matvei, jää nyt! Ei sinulle täällä mitään tehdä, sillä ethän sinä ole soppaa keittänyt etkä myös tarvitse sitä syödä.
Mutta Mihaila neuvoo vakavasti ja katsoo minua suoraan kasvoihin:
— Kyllä teidän on parasta mennä. Teidän läsnä olostanne on kovin vähän hyötyä, mutta vahinkoa ehkä sitä enemmän.
Minä ymmärrän, että he tahtovat työntää minut ulos, ja se — loukkaa minua. Mutta samassa tunnen minä, että pelkään santarmeja. Minä en vielä näe heitä, mutta pelkään jo! Ja minä tiedän myös sen, että ei ole hyvä jättää ihmisiä yksikseen hädän hetkenä, mutta alistun kuitenkin heidän tahtoonsa.
He ajoivat ulos minut. Minä lähden kulkemaan vuorelle metsään päin, kompastun risuihin, ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi kiinni niskaani. Mutta minun jälessäni tulee vähäpuheinen nuorukainen Ivan Bikoff kantaen suurta taakkaa selässään. Hän on lähetetty kätkemään kirjoja.
Me tulimme pensastoon, Bikoff löysi kätköpaikkansa ja pani taakkansa sinne. Nyt oli hän rauhallinen. Vaan minä vapisin. Minä kysyin siitä syystä häneltä:
— Eiväthän he tänne tulle?