— Minulla on hyvin pieni asia, — sanoo hän, — tulin pyytämään niiniä!
Minun jalkani vapisevat ja sormeni menevät itsestään nyrkkiin. Minä tartuin häntä kurkkuun ja pudistelin hieman.
— Onko se minun syyni?
Hän ei pelästynyt, ei loukkaantunut, vaan tarttui käteeni ja irroitti sen kaulastaan aivan kuin minä en olisi ollut häntä, vaan hän minua vahvempi.
— Kun ihmistä kiristetään kurkusta, — sanoo hän, — niin silloin ei ole helppo puhua. Mutta elä sinä koske minuun, sillä minä olen elinaikanani saanut niin paljon iskuja, että sinun lyöntisi ovat aivan tarpeettomat. Ja tapella sinä et saa, ell'et tahdo kumota kaikkia käskyjä.
Hän puhuu rauhallisesti, keveästi, aivan kuin leikkiä laskien.
Minä huudan hänelle:
— Mitä sinä tahdot?
— Niiniä.
Minä näen, ett'en voi sanoilla voittaa häntä, ja suuttumuksenikin katosi, niin että tunsin itseni nyt ainoastaan loukkaantuneeksi ja kylmäksi hänen edessään.