Hän otti kätensä taskusta, pani ne selän taakse, vihastui ja muuttui harmaaksi.

— Onko niin tai näin, en tiedä, — vastaa hän. — Minusta vaan tuntuu, että te rukoilijat palvelette Jumalaa toisten syntien tähden. Sillä eihän Jumala teidän tähtenne sekaannu synnin viettelyihin!

Pitkän aikaa tämän jälkeen ei hän ollut huomaavinaankaan minua, mutta minun sydämessäni alkoi kasvaa leppymätön viha häntä kohtaan, — hän oli minusta ilkeämpi kuin Savel.

Kun minä yöllä suljin hänet rukouksiini, — niin pulmahti viha äkkiä minussa täyteen raivoon, ja ehkä minä silloin luin ensimäisen kerran inhimillisen rukouksen:

— Minä en tahdo, Herra, että osotat laupeuttasi varkaalle, rangaistusta pyydän minä hänelle. Elköönkä hän enään rankaisematta rosvotko köyhiä!

Ja minä puhuin niin innokkaasti Titoffia vastaan, että lopulta aloin itsekin pelätä hänen kohtaloaan.

Jonkun aikaa tämän jälkeen äjähdin minä yhteen Migunin kanssa — hän tuli konttooriin pyytämään niiniä, ja minä olin siellä yksin.

Minä kysyn:

— Minkätähden sinä, Savel, ivailet minua?

Hän näyttää hampaitaan ja katsoo minuun terävästi: