— Siinä — on tuleva vaimoni!
Minä istuin hänen kanssaan kaiket päivät äänettömänä konttoorissa, ja jos hän kysyy minulta jotakin asiaa, niin vastaan minä — siinä koko meidän seurustelumme.
Hän on hieno, vaalea kuin nuori koivu, silmät siniset ja miettiväiset, ja sitä paitsi oli hän kaunis ja vieno hiljaisessa ja minulle käsittämättömässä surussaan.
Ja kerran kysyi hän:
— Minkätähden sinä, Matvei, olet tullut niin synkäksi?
Minä en ollut kenenkään kanssa puhunut itsestäni, en ajatellut enkä tahtonutkaan puhua, mutta silloin aukeni äkkiä minun sydämeni — hänen edessään ja kaikki minun tunteeni paljastuivat. Ja minä kerroin häpeäväni vanhempiani, ihmisten pilkasta, sieluni yksinäisyydestä ja köyhyydestä, ja hänen isästään, — kaikesta. Ei, minä en moittinut ketään, minä puin vaan ajatuksiani sanoiksi ja johdin niitä sisältä pinnalle. Paljon oli niissä muualta saatua ja kaikki oli — roskaa. Minua hävetti, että se oli roskaa.
— Parasta on mennä luostariin! — sanon minä.
Hänen silmänsä himmeni, hänen päänsä vaipui alas eikä hän vastannut mitään. Hänen surunsa tuntui minusta suloiselta, mutta hänen äänettömyytensä sai minutkin surulliseksi. Kolmen päivän kuluttua hän sitten — hiljaan puheli minulle:
— Suotta sinä panet liian paljon huomiota ihmisiin; jokainen, näetkö, elää omalla tavallaan Luonnollisesti olet sinä nyt yksin maailmassa, mutta kun perustat perheen, niin et tarvitse ketään, ja tulet elämään kuin muutkin oman kotisi hyväksi. Eläkä sinä välitä minun isästäni; minä näen sen, että kaikki eivät rakasta häntä, mutta minä en ymmärrä, missä suhteessa hän olisi toisia huonompikaan. Ja missä sitä on näkyvää rakkautta?
Hänen sanansa lohduttavat minua. Minulla on aina tapana toimia rivakasti, ja niin tein nytkin.