— Tulisitko sinä, — kysyn minä, — minun vaimokseni.
Hän kääntyy poispäin ja kuiskaa:
— Tulisin…
Luonnollisesti. Seuraavana päivänä sanoin minä Titoffille, miten asiat nyt ovat.
Hän hymähti, alkoi korjata viiksiään ja polttaa minun sieluani.
— Te olette minun lapsiani — sinulla on suora tie, Matvei. Asiaa sietää kuitenkin tuumia, ja jos se on Jumalan tahto, niin en minä pane vastaan. Sinä olet vakava nuorukainen, siivo ja terve, rukoilet Jumalaa meidän puolesta, ja — oikea aarre, sanon sen ilman vilppiä! Mutta jotta voisi hyvin elää, täytyy myös osata toimia, ja sinulla on hyvin heikko taipumus toimimiseen. Se on — yksi. Ja toinen on se, että kahden vuoden kuluttua kutsutaan sinut sotapalvelukseen, ja sinun täytyy mennä. Mutta jos sinulla on rahaa, viisisataa ruplaa, niin voit ostaa itsesi vapaaksi, ja sen asian voisin ehkä minä järjestää… Mutta ilman rahaa — menet sinä sotamieheksi, ja Olga ei silloin jää naiduksi naiseksi eikä leskeksi…
Hän polttaa sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisevat ja silmissä leikki vihertävä tuli. Minä näen sotamiehenä olon hirveänä ja sielulleni vastenmielisenä — millainen sotilas minustakin tulisi? Jo sekin, että kasarmissa pitää aina elää ihmisten kanssa — ei itseään varten, ja sitten juopumus, ruokottomat puheet ja tappelukset! Sotapalvelus on tykkänään ihmisluontoa vastaan, sen olin minä oppinut tietämään.
Titoffinkin puheet vahvistivat minun mielipiteeni.
— Tämä merkitsee siis sitä, että rupean munkiksi… — sanon minä.
— Nyt olet — sieltäkin myöhästynyt, — nauraa Titoff. — Munkiksi he eivät vihi — vaan ottavat — palvelijaksi. Ei, Matvei, ilman rahaa et saa itsellesi minkäänlaista alaa!