— No — nyt on sinun työsi loppu! Me hirtämme sinut, sillä sinä olet meille kiusaksi.
Mutta vangittu vastaa:
— No, elkääpäs nyt, talonpojat, liika kiirettä pitäkö. Varastamani tavaran olette te jo ottaneet minulta — ettekä siis ole menettäneet mitään ja pelto antaa teille yhä uutta, mutta sellaista miestä kuin minä — mistä te hänet otatte? Kukahan teitä lohdutteleekaan, kun minua ei enään ole?
— Lörpötyksiä, — sanovat he, — pidä suusi kiinni!
Häntä lähdettiin viemään metsään hirtettäväksi, mutta tiellä hän alkoi laulaa. Ensin kulettiin kiireesti, mutta sitten laattiin kiirehtimästä ja saavuttiin metsään — ja nuora oli valmiina, mutta odotettiin vaan, että hän ensin lopettaisi laulunsa, ja sitten puhelevat talonpojat keskenään:
— Laulakoon hän vielä yhden laulun, ja se olkoon hänen kuolinlaulunsa.
Ja taaskin lauloi hän ja sitten taas, kunnes aurinko nousi. Talonpojat katsahtivat taakseen ja näkivät kirkkaan päivän nousevan idästä, Migunin siinä hymyilevänä seisomassa, ja odottamassa ilman pelkoa kuolemaa. Talonpojat hämmästyivät.
— Nyt, pojat, saamme antaa hänet piruille! — puhelevat he keskenään.
— Jos me hirtämme hänet — niin teemme syntiä.
Eivätkä he tohtineet enään kajota Miguniin.
— Taituruutesi tähden me kumarramme sinua, —puhuvat he, — mutta varkautesi tähden täytyy meidän ainakin antaa sinulle keppiä.