Siihen aikaan — minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias — ilmaantuivat ensimäiset harmaat hiukset päähäni.
Minun haluttaa puhella tuon kauniin munkin kanssa, mutta minä näen hänet ainoastaan harvoin ja silloinkin vilaukselta — hänen ylpeät kasvonsa näyttäytyvät, ja minun tuskani alkaa näkymättömänä varjona seurata niitä.
Minä kysyin Mihalta hänestä.
— Ahaa-a!… — huutaa Miha. — Tuoko? Niin, siinä on yksi elukka tässä hurskaassa elämässä! Sotaväestä ajettiin hän pois korttipelin vuoksi, ja naisjuttujen tähden karkoitettiin hän hengellisestä akatemiasta. Oppinutko, on! Upseerista tuli hän akatemiaan. Tshudovoin luostarissa voitti hän pelissä kaikki munkit ja tuli sitten tänne seitsemän ja puoli tuhatta ruplaa taskussa. Sitten lahjoitti hän luostarille maata ja ansaitsi sillä tavalla suurta kunnioitusta. Täällä pelaa hän myös korttia — ja igumen, muonavarain hoitaja sekä rahastonhoitaja hänen kanssaan. Ja eräs tyttö käy säännöllisesti hänen luonaan… Oi sitä kurjuutta! Hänellä on oma koppinsa, ja siellä elää hän, miten haluttaa. Oi, mikä kelvoton hän on!
Minä en uskonut tuota, en voinut uskoa.
Kerran pyydän minä muonavarain hoitajan isä Isidorin hankkimaan minulle pääsyn igumenin puheille.
— No, mistä sinä sitten haluat puhua?
— Uskon asioista.
— Mitä — uskon asioistako?
— Minun tekisi mieleni kysyä yhtä ja toista.