— Valehtelija ja lurjus!
Minä ihmettelin häntä kauvan. Vai vielä alastomia naisia! Mies saa olla työssä kello kolmesta aamulla kymmeneen illalla, ja kun vihdoin pääset maata, niin joka paikka särkee kuin köyhillä talvella, ja hän puhuu vielä — naisista!
Kerran menin minä asialle aittaan — siellä oli kellarikerroksessa leipomahuoneen vieressä pimeä aitta — ja näen, että aitan ovi oli auki ja siellä sisällä paloi lyhty. Minä avoin oven ja näin Mihan makaavan vatsallaan lattialla ja huutavan:
— Vapahda minut naisesta, Herra, minä rukoilen Sinua, vapahda!…
Minä vetäydyin luonnollisesti heti pois, enkä voinut ymmärtää, mikä hätä hänellä oli.
Vihan vimmalla puheli hän aina naisista, käytti heistä hävyttömiä ja julkeita sanoja, sylki aina kun heitä mainitsi, ja hänen sormensa koukistuivat ja haparoitsivat ilmaa aivan kuin hän ajatuksissaan olisi niillä musertanut ja raadellut naisen ruumista. Minusta tuntuu sietämättömältä kuulla tuollaista puhetta, se oli tappaa minut. Minä muistelen vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme ensimäisenä avioyönä, toistemme hiljaista ja ihanaa kunnioittamista, suurta iloa…
— Eiköhän se olekin Sinun ihana lahjasi ihmiselle, o Herra!?
Minä muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, hänen yksinkertaisuuttaan ja itken kyyneleitä kaikkein naisten tähden. Sitten ajattelen:
— Kun igumen kutsuu minut keskustellakseen kanssani, niin kerron hänelle kaikki.
Mutta hän ei kutsu. Päivät kuluivat, aivankuin sokeat, jotka kulkevat metsässä ahtaalla polulla toinen toisensa jälestä, mutta igumen ei vaan kutsunut minua. Minun sielunikin oli pimeydessä.