Minä palasin leipomoon ja aloin punnita kuulemaani puhetta sekä havaitsin sen — keveäksi.
Ehkä voi järki eksyä totuutta hakeissaan, mutta eihän ole ihmisen arvon ja hurskauden mukaistakaan elää pelkkänä rumpunakaan. Rukoukseen taipuvaa mietiskelyä aloin minä tähän aikaan ymmärtää, se oli kuin sieluni sydän, jonne juuret ovat tarttuneet kiinni ja josta ajatus koettaa nousta ylöspäin kuin hedelmäpuu. Omasta sielustani en minä löytänyt mitään itselleni vihamielistä tai käsittämätöntä, mutta minä tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielisyyttä maailmassa, ulkopuolella itseäni. Mutta että veljet rakastaisivat Mihailaa, — se oli ilmeinen valhe. Sillä vaikka minä olin syrjässä enkä sekaantunut kenenkään kanssa puheluihin, niin kuitenkin — kaikkea silmällä pitäen, — huomasin, että pappiskokelaat ja palvelijatkin halveksivat Mihailaa, pelkäsivät ja inhosivat häntä.
Minä näen myöskin, että luostarissa vallitsivat taloudelliset periaatteet: luostari teki metsäkauppoja, vuokrasi maata talonpojille, harjoitti kalanpyyntiä järvessä; sillä oli mylly, ryytimaa ja suuri hedelmäpuutarha; se myi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljeksiä noin viisikymmentä, ja koko väki oli vahvaa, työteliästä, ukkoja oli vähän — ainoastaan paraattia varten ja jotta rukoilijoista ei olisi puutetta. Munkit juovat viiniäkin ja seurustelevat ahkerasti naisten kanssa; nuoremmat juoksevat yökaudet ulkona, vaan vanhemmat ottavat naisia vastaan kopeissaan, jonne he saapuvat lattian pesijöinä; — ja luonnollisesti käyttävät he toivioretkillä oleviakin naisia. Mutta tämä ei ole minun asiani enkä minä tahdo heitä tuomita, sillä minä en näe siinä mitään syntiä, vaan — valheellisuus on minulle vastenmielistä. Palvelijoita on paljon, työt ovat raskaita, eikä väki voi niitä kestää vaan — karkaa. Niinä kahtena vuotena, jotka minä luostarissa vietin, karkasi yksitoista miestä; pari kuukautta ovat he luostarissa — ja sitten saavat jalat alleen. Raskasta!
Luonnollisesti oli näillä Jumalan miehillä myöskin syöttejä: päämunkki Iosaf vainajan kahleet, jotka paransivat luuvalon polvista, kalotti, jota hän oli pitänyt päässään, paransi päänsäryn, ja metsässä oli hyvin kylmä lähde, — jonka vesi, kun sillä valeli, vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Jumalan äidin taivaasen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisia varten; päämunkki Mardari ennusteli tulevia asioita ja lohdutteli ihmisiä murheissa. Kaikki oli, niin kuin olla pitikin, ja keväällä, toukokuussa, tuli kansa suurissa joukoissa meidän luokse.
Keskusteltuani vielä igumenin kanssa halutti minun lähteä toiseen luostariin, joka olisi köyhempi ja yksinkertaisempi ja jossa ei olisi niin paljo työtä; jossa munkit olisivat lähempänä kutsumustaan ja tuntisivat maailman synnit, mutta erityiset asianhaarat estivät minua.
Minä tulin äkkiä tuttavaksi erään luostariveljen Grishan kanssa, — joka työskenteli luostarin konttoorissa. Minä olin aikoja sitten kiinnittänyt huomioni häneen: veljien keskuudessa kulki tämä nuorukainen aina nopeasti ja äänettömästi, ja hänellä oli savun väriset silmälasit, kasvot, jotka eivät herätä huomiota, ja muuten oli hän köyryselkäinen. Hän kulki pää alas painuneena aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitään muuta kuin sen tien, jota kulki.
Sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin minä olin käynyt igumenin puheilla, tulee tämä Grisha leipomohuoneesen, — Mihaila oli mennyt isä rahastonhoitajan puheille rahastoon, — ja tervehdittyään minua hiljaisella äänellä kysyi hän:
— Olitteko, veliseni, igumenin luona?
— Olin.
— Puheliko hän paljonkin kanssanne?