Minun teki mieleni rauhoittaa häntä:
— Vaan kuka se oli, — sanoin minä, — joka teille eilen toi portviiniä, juustoa ja kaviaaria?
Hän ihmetteli vielä enemmän:
— Mikä sinun on, pelastakoon sinua Herra Jumala! Mitenkäs sinä sellaista olet osannut keksiä?
Minua iletti. Tästä olisi voinut tulla hulluksi.
Puolenpäivän aikana minä soudin järven toiselle puolelle, istuuduin rannalle ja katselin luostaria, jossa yli kaksi vuotta olin tehnyt raskasta työtä.
Metsä oli paiskannut auki siipensä ja näytti luostaria rinnallansa. Rehevässä vihreässä näkyivät selvästi valkoset, lovilliset seinät, vanhan kirkon siniset kupoolit, uuden kirkon kultanen kupooli, punaset katot; ristit säteilevät, loistavat kutsuvasti ja niiden yllä soi sininen taivaan kupooli iloista kevätmelua ja aurinko juhlii voittojaan.
Tässä kauneudessa, joka täyttää sielun voimakkaalla ihastuksella, ovat piilossa mustat ihmiset pitkissä puvuissa ja mätänevät siellä, eläen tyhjiä päiviä, ilman rakkautta, ilman iloa, järjettömässä työssä ja liassa.
Minun tuli sääli kaikkia ja itseänikin, melkeinpä olisin itkenyt.
Sitten nousin ja lähdin.
Maa ja kaikki mikä siinä on elävää, hengittää tuoksua ja laulaa; aurinko kasvattaa kukkia kentillä, ne nousevat taivaaseen päin, kumartavat auringolle; puitten nuoret, vihreät lehdet kuiskuttelevat ja liikkuvat; linnut visertävät, kaikkialla palaa rakkaus, — multa on mustaa ja juopunut voimastaan!