Kun tapaan talonpojan ja tervehdin, niin hän tuskin nyökäyttää päätään minulle; jos tulee nainen vastaan, niin hän väistyy syrjään tieltäni. Ja minun teki niin mieleni jutella ihmisten kanssa ja olisin heille puhunut hyvin ystävällisesti.
Ensimäisenä vapauteni yönä minä olin metsässä yötä; makasin kauvan, katselin taivaaseen, lauloin hiljakseen ja nukuin. Aamulla minä heräsin aikaseen, koska minun oli kylmä ja taas astuskelin eteenpäin kohden uutta elämää, ikäänkuin minulla olisi siivet. Jokainen askel vetää yhä vaan etemmäs ja olen valmis juoksemalla juoksemaan kauvas, kauvas!
Vaan ihmiset, joita tapaan, katselevat minuun kierosti: talonpojat eivät pidä munkkien mustasta puvusta, suorastaan vihaavat sitä. Enkä minä voi riisua sitä pukua: minun passini on kyllä pidennetty, vaan apotti oli kirjottanut sen päälle todistuksen, että minä olen Savvatejevin luostarinveli ja olen lähtenyt vierailemaan pyhiin paikkoihin.
Ja niinpä lähdin minä matkalle sellaisiin paikkoihin yhdessä niiden kulkurien kanssa, jotka sadottain täyttivät meidän luostarimme juhlapäivinä. Veljeskunta oli niitä vastaan sangen kylmä ja vihamielinen, tietysti, olivathan ne ilmaiseksi syömässä, — ja koetti riistää niiltä niiden viimeisetkin viiskopeekkaiset, pakotti niitä tekemään luostarin töitä ja kaikella tavalla ilmaisi heille ylenkatsomistaan, pusertaen niistä viimeisenkin mehun. Vaan minä olin hyvin vähän tavannut niitä kulkureita, koska aina olin kiinni toimissani, enkä pyrkinytkään tapaamaan heitä, koska pidin itseni sellaisena ihmisenä, jolla oli omia erityisiä aikomuksia ja asetin itsekseni oman olemukseni yläpuolelle kaikkia muita.
Ja minä näin, että kaikkia teitä ja polkuja myöten kulki horjuen harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkivat hitaasti, päät syvästi alas painettuina; he kulkivat miettiväisinä, lempeinä, sydämet luottavaisesti avoinna. He virtaavat yhteen paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat siellä, tekevät siellä hiukan työtä; jos siellä on joku vanhurskas vanhus, juttelevat he hänen kanssaan hiljaa jostain, ja uudestaan hajoavat teitä myöten, surullisina astuskellen seuraavaan paikkaan.
Heitä kulkee, kulkee, heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin sama ääni olisi kutsunut kaikkia niitä ja tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia teitä myöten, ja se voima vallottaa minut, kiihottaa, ikäänkuin se lupaisi jotain avata sielulleni. Kummalliselta tuntuu sellainen levoton ja nöyrä vaellus äskeisen liikkumattoman elämäni jälkeen.
Ikäänkuin maa itse tempaisi ihmisen irti rinnaltansa ja lausuisi sille käskeväisesti, työntäen sitä pois:
— Mene, kysy, tiedustele, ota selvää! Tuossa Ihminen kulkee tottelevana ja varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä ja kulkee taas, kulkee eteenpäin. Maa soi hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta, — vielä etemmäs, kaikkialle missä yksinäisinä seisoo luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle missä hengittää toivo, joka lupaa muutakin kuin tätä katkeraa, vaikeata, ahdasta elämää.
Minua ihmetytti tämä yksinäisten sielujen hiljainen kapina, ja se teki minut inhimilliseksi; minä aloin ajatella mitä nämä ihmiset hakevat? Ja kaikki ympärilläni alkoi näyttää yhtä kiihtyneeltä ja horjuvalta, kuin minä itsekin.
Useat hakevat Jumalaa samaten kuin minä, eivätkä tiedä mihin menisivät; ja he ovat jo hajottaneet koko sielunsa hakemistensa teillä ja nyt kuljeskelevat eteenpäin ainoastaan sentakia, ettei heillä enää ole voimaa pysähtyä; he lentävät kuin sipulinkuoret ilmassa, kevyinä ja hyödyttöminä.