— Älä unohda, Jumalani, miten paljon minä olen antanut sinulle!
He ovat sokeita ahneuden orjia ja kohottavat sen yläpuolelle itseänsä, kumartuvat pimeän ja pelkurimaisen sielunsa inhottavan epäjumalan edessä ja rukoilevat häntä:
— Herra Jumala, älä anna minua ilmi vihoissasi, älä rankaise minua raivossasi!
He kulkevat, kulkevat maailmaa myöten Jumalansa salaurkkijoina ja ihmisten tuomareina; he huomaavat paikalla kaikki rikokset kirkon sääntöjä vastaan; touhuavat ja meluavat, syyttävät ja valittavat:
— Uskonto sammuu ihmisissä, voi meitä!
Eräs mies nauratti minua kovasti innollansa; me kuljimme yhdessä hänen kanssaan Perejaslavlista Rostoviin ja koko matkan hän huusi minulle:
— Missä ovat Fedor Studitin pyhät säännöt?
Hän oli lihava, terve mies, mustapartanen ja punaposkinen, hänellä oli rahaa ja yömajoissa hän touhusi naisten kanssa.
— Minä kadotin sielunrauhani, — sanoi hän, — kun näin miten laki oli kumottu ja miten ihmiset olivat irstaita; heitin toimeentuloni — tiilitehtaan — pojilleni ja, kas, nyt minä kuljen jo neljättä vuotta ja tarkastan kaikkea: kauhu täyttää sieluni! Pappien kirkkopukujen huoneissa on hiiriä ja niiden hampaat purevat rikki lain vahvoja pukuja, — kansa suuttuu kirkkoon, kääntyy pois siitä ruokottomiin lahkoihin ja kerettiläisyyksiin, vaan mitä tekee kirkko sitä vastaan; se, jonka täytyy taistella Jumalan puolesta? Kirkko lisää varojansa ja kasvattaa itselleen vihollisia! Kirkon täytyisi elää köyhyydessä; kuten köyhä Lazarus, jotta kansaraukka näkisi, että köyhyys, jota Kristus on opettanut, on tosipyhä; kansa näkisi sen, eikä nurisisi enää, eikä enää varastaisi vierasta omaisuutta! Onkos kirkolla muuta tehtävää? Pidä vaan kansaa oikein suitsissa — se on ainoa!
Nämä lainpuoltajat eivät kuitenkaan osaa peittää ajatuksiaan, kun he huomaavat lain heikkouden, vaan ilman häpeätä saattavat ilmi salaset tarkotuksensa.