Pyhien Vuorten luostarin luona eräs kauppias, tunnettu matkustaja, joka oli kuvannut pyhiinvaelluksiaan hengellisissä aikakauskirjoissa, saarnasi kansalle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä.
Hän puhui lämpimästi, melkein kyyneleet silmissä. Hän rukoili ja uhkaili, kansa kuunteli vaieten, päät alas painettuina.
Minä sekaannuin hänen puheeseensa, kysyin:
— Vaan mitenkäs on ilmeisen laittomuuden laita, täytyykö sitäkin kärsiä?
— Kärsi rakkaani! — huusi hän. — Välttämättömästi kärsi! Itse
Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta!
— Vaan miten sitten, näettekös, marttyyrit ja kirkonisät, kuten
Juhana Kultasuu, eivät hävenneet, vaan syyttivät itse kuninkaitakin?
Hän tuli vallan mielipuoleksi, punastui ihan luonnottomasti, polki jalkojaan maata vastaan.
— Mitä sinä lörpöttelet, sokaisija! Ketä he syyttivät? Pakanoita!
— Olikos, näettekös, tsaritsa Eudoxia pakana? Ja Iivana Hirmuinen?
— Ei siitä puhuta! — huusi hän ja heilutti käsiään ikäänkuin vapaaehtoinen palokuntalainen tulipalossa. — Ei puhuta kuninkaista nyt, vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se viisastelee epäuskoa, sillä ei ole enää oikeata pelkoa! Se on peto, kirkon täytyy se kesyttää — se on sen asia!