Vaikka he puhuivatkin yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan vielä käsittänyt sinä aikana sitä heidän huolenpitoansa kansasta, vaikkakin selvästi tunsin siinä jonkinlaista pelkoa; en käsittänyt, koska minä olin sokea hengeltäni, enkä nähnyt kansaa.
Tämän väittelyn jälkeen tuon kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia ihmisiä ja sanoivat minulle, ikäänkuin he eivät odottaisi mitään hyvää minulta:
— Tässä on eräs nuorukainen, etkö sinä tahtoisi jutella hänen kanssaan?
Ja iltajumalanpalveluksen aikana laitettiin minulle tilaisuus jutella tuon nuorukaisen kanssa järven rannalla, metsässä.
Hän oli sellainen musta, ikäänkuin salama olisi hänet polttanut; hänen hiuksensa olivat leikatut, kuivat ja karheat; kasvoissa oli ainoastaan luita ja niiden välissä paloi kaksi ruskeata silmää: hän yski lakkaamatta ja ihan vapisi. Hän katseli minuun ilmeisen vihamielisesti ja lausui hengästyneenä:
— Nämä ihmiset kertoivat minulle sinusta, että sinä kiellät kärsivällisyyden ja lempeyden. Minkä vuoksi, selitä?
En muista enää, mitä minä silloin sanoin ja miten väittelin hänen kanssaan, muistan vaan hänen vaivaantuneet kasvonsa ja hänen kuolevan äänensä, kun hän huusi minulle:
— Me emme ole tätä, vaan tulevaista elämää varten! Taivas on meidän isänmaamme, kuulitko sitä?
Häntä vastaan esiintyi eräs ontuva sotilas, joka oli kadottanut jalkansa Kiinan sodassa ja sanoi ankarana:
— Minun mielipiteeni, oikeauskoiset, on se, että missä on vähemmän pelkoa, siinä on enemmän totuutta!