Ja kääntyen nuorukaisen puoleen, sanoi hän:
— Jos sinä pelkäät kuolemaa, niin on se sinun asiasi eikä muitten, älä pelota toisia! Me pelkäämme ilman sinuakin jo tarpeeksi, vaan sinä, ruskea mies, puhu!
Hän hävisi pian, tuo nuorukainen, vaan kansanjoukko, noin puolisataa ihmistä, jäi ja kuunteli minua. En tiedä millä minä sinä aikana olinkaan voinut herättää huomiota, vaan minun oli hauska, kun minua kuunneltiin ja minä puhuin kauvan pimeässä korkeitten mäntyjen ja totisten ihmisten keskellä.
Ja muistan miten silloin sulautuivat mielestäni kaikki kasvot yksiksi ainoiksi kasvoiksi, jotka näyttivät minusta miettiväisiltä ja itsepäisiltä, mykiltä, vaan rohkeilta, ja sadoissa silmissä näin lakkaamatta palavan saman tulen kuin omassa sielussani paloi.
Vaan sitten aika pyyhki pois muististani nämä useitten yhteiset kasvot ja vasta pitkän ajan päästä minä käsitin, että juuri yhteen ajatukseen keskeytynyt kansan tahto herättää lain käyttäjissä huolia kansasta ja pelkoa sen edessä. Olkoon vaan, ettei se ajatus vielä ole syntynyt, tahi ettei sitä vielä voi huomata, vaan jo liikkuu ilmassa epäilyksiä tuon vihamielisen lain pysyväisyyden suhteen, ja siitä johtuu lainpuolustajain levottomuus. He huomaavat tuon itsepäisesti kysyvän katseen; huomaavat, että kansa kulkee maan päällä hiljaisena ja mykkänä, vaari he tuntevat jo sen ajatuksen näkymättömät säteet, ymmärtävät että vaiteliaitten ajatusten salainen tuli polttaa poroksi heidän lakinsa ja että toisenlainen laki on mahdollinen, on mahdollinen!
He tuntevat sen hyvin herkästi, ikäänkuin varkaat varovat sen heräävän isännän liikkeitä, jonka taloa he olivat yöllä riistäneet ja he tietävät, että jos kansa aukaisee silmänsä, niin elämä kääntyy ylös alaisin.
Ihmisillä ei ole Jumalaa, niinkauan kuin he elävät hajallaan ja vihaavat toisiaan. Ja mitä tekee kylläinen elävällä Jumalalla? Kylläinen hakee ainoastaan jotain puolustuskeinoa, jolla hän voisi selittää minkätähden hänen vatsansa on kylläinen silloin kuin toisten vatsassa kurnii nälkä. Hänen elämänsä on naurettava ja säälittävä ja yksinäinen ja kaikkialla häntä ympäröi kauhut.
Kerran minä huomasin, että eräs vanhus, joka oli harmaa, pikkuinen ja paljaspäinen, tarkasteli minua ja kulki minun perässäni. Hänen silmänsä olivat vaipuneet syvälle, ikäänkuin ne olisivat jostain syystä peljästyneet; hän oli kuivettunut ja vahva kuin pukki ja nopeajalkainen. Aina hän tunkeutui ihmisten keskelle, katseli ihmisiä kasvoihin ikäänkuin hän hakisi jotain tuttua. Hän tahtoo jotain minulta, vaan ei uskalla kysyä. Minun tuli sääli tuota arkaa vanhusta.
Minä kuljin Lubnyiin "Istuvan Afanasjin" luo, vaan hän, mittaillen askeliaan pikkuisella valkoisella kepillä, hiipii hiljaan minun perässäni.
Sitte minä kysyin: