— Päivää!
— No, päivää! Mitäs sitte?
— Tässä teille on kirjelappu.
Mies oli pitempi minua, hänellä oli leveä parta ja leveät hartiat, kasvot noessa, pieniä harmaita silmiä tuskin näkyi tiheitten kulmakarvojen alta, lakki oli takaraivolla, hiukset lyhyiksi leikatut. Hän näytti talonpojalta eikä kuitenkaan näyttänyt siltä.
Hän luki nähtävästi suurella vaivalla, hänen kasvonsa rypistyivät kokonaan, viiksensä vapisivat. Vaan yhtäkkiä kasvonsa sulivat, valkoset hampaat pilkistivät esiin, avautuivat hyvät lapsensilmät ja iho poskillaan alkoi kiiltää.
— Jahah, — huusi hän, — onpahan elossa tuo Jumalan kukkanen! Hyvä. Meneppäs poika tuota katua loppuun saakka, sitte käänny vasemmalle metsään; päin, siellä on vuoren juurella talo, jossa on vihreät ikkunaluukut, siellä kysy opettajaa, häntä kutsutaan Mihailiksi, hän on veljenpoikani. Näytä hänelle tuo lappu; minä tulen pian itse sinne, näkemiin!
Hän puhui ikäänkuin sotamies puhaltaa torvella merkinantoa, heilautti kättään ja lähti pois.
— Aluksi on tämäkin huvittavaa! — ajattelin minä. Talossa otti minut eräs kömpelö poika vastaan, jolla oli karttuunipaita päällä ja esiliina edessä, hänen hihansa olivat ylöskäärityt, kätensä hienot ja valkoset. Hän luki paperilapun ja kysyi:
— Onko isä Joonas terve?
— Jumalan kiitos, kyllä.