— Eikö hän luvannut käydä täällä?
— Hän ei puhunut siitä mitään. Kutsutaanko häntä Joonaaksi.
Nuorukainen katsoi minuun epäluulosesti ja luki vielä kerran tuon lapun.
— No mitenkä sitte? — sanoi hän.
— Hän sanoi itsensä Jehudiiliksi.
Nuorukainen hymyili.
Se on vaan lisänimi, niin minä häntä kutsun.
— Katsos sinua, — ajattelin minä.
Hänellä oli suorat, pitkät hiukset kuin papilla, kalpeat kasvot, vesisiniset silmät ja hän oli joka suhteessa ikäänkuin jostain muusta maailmasta kotoisin, ei ainakaan hänen oikea kotinsa ollut tässä likaisessa maapalasessa. Hän käveli huonetta pitkin ja mittaili minua silmillään ikäänkuin verkaa; minua se ei miellyttänyt.
— Oletteko jo kauvan tuntenut isä Joonaan?