— En minä juuri nähnyt pestyjä! — sanoin minä.
Hän räpytti silmiänsä, katsoi minuun ja sanoi ihan levollisesti:
— Täällä ihmiset eivät ole tyhjäntoimittajia, vaan tekevät työtä; niillä ei ole aikaa usein peseytyä.
Huomasin, etten ollut satuttanut oikeaan paikkaan, tahdoin vastata hänelle, vaan hän kääntyi ja lähti pois. Istuin siellä vallan narrina, katselin ympärilleni. Huone oli iso ja puhdas, nurkassa oli pöytä ja sinne oli laitettu illallinen, seinillä oli kirjahyllyjä, kirjat olivat enimmäkseen maallisia, vaan löytyi myöskin raamattu, evankeliumi ja vanha slaavilainen virsikirja. Lähdin pihalle ja peseydyin, sieltä tuli setäkin, lakki vielä enemmän takaraivolla, heilutti käsiään ja kulki kuten härkä. — No, minäkin yritän peseytyä; — sanoi hän, — kaada minulle vettä.
Äänensä soi kuin torvi, kahmalonsa oli sopiva vati kaalisoppaa varten. Hän pesi nokea jonkunverran pois ja sen alta ilmestyivät punertavan vasken väriset kasvot, josta poskipäät aika lailla ulkonivat.
He istuutuivat syömään, söivät ja keskustelivat asioistaan, kysymättä kuka minä olen ja miksi olen tullut. Kehottivat minuakin syömään ja olivat muuten ystävällisiä.
Heissä oli hyvin paljon jonkinlaista varmuutta, näkyi paikalla, että maa oli vahva heidän jalkojensa alla. Vaan minä tahdoin että se vavahtelisi, — missä suhteessa he olivat minua parempia?
— Oletteko te vanhauskoisia? — kysyin minä. Mekö? — sanoi setä. —
Emme.
— Merkitseekö se, että olette oikeauskoisia?
Veljenpoika synkistyi, vaan setä kohautti olkapäitään ja hymyili.