Tuo setä, piru hänet periköön, hymyili kuin vaskinen vati auringossa.
— Ei, ajattelin minä, — niiden kanssa täytyy taistella avomielisyydellä; hajotanpa itseni palasiksi heidän edessään, pankoot he sitten taas kokoon!
Ja minä sanoin:
— Tarkastaen ihmisiä, aloin epäillä Herran voimaa…
Eihän se taas ollut oikein: minulla oli epäilyksiä Jumalan suhteen jo ennen kuin näin ihmisiä. Mihail katsoi minuun miettien silmät pyöreinä, vaan setä käveli huonetta myöten raskain askelin, silitti partaansa ja mutisi hiljaan. Minun oli paha olla, kun olin alentunut valehtelemaan. Sielussani oli kaikki niin omituisen läpinäkyväistä. Ajatukset hyörivät järjettöminä ja levottomina kuin pelästynyt mehiläisjoukko ja minä aloin kiihtyneenä ajaa niitä ulos, teki mieleni tyhjentää itseni kokonaan. Kauvan minä puhuin, huolimatta siitä oliko puheeni johdonmukainen ja oikeastaan koetin sitä vallan tarkotuksella joskus sotkea: jos he ovat viisaita, niin pääskööt itse kaikesta selville. Sitten väsyin ja kysyin äreästi:
— Millä ja miten te sitten hoidatte sairasta sielua?
Mihail vastasi hiljaa, katsomatta minuun:
— Minä en lue teitä sairaaksi…
Setä taas nauraa hohotti, jyrisi ikäänkuin piru olisi pudonnut uunilta.
— Silloin vasta on ihminen sairas, — jatkoi Mihail, — kun hän ei tunne itseänsä, tietää ainoastaan oman tuskansa ja elää sillä. Vaan te ette ole nähtävästi kadottaneet itseänne: te haette elämän iloja, — sitä voi tehdä ainoastaan terve ihminen.